Rottapuiston opetukset

Osaako jyrsijä sylkeä lasiin?

1900-luvun klassiset riippuvuuskokeet antoivat yksiselitteisen viestin. Kun apinoille ja rotille tarjottiin mahdollisuus annostella esimerkiksi kokaiinia, amfetamiinia tai heroiinia, ne oppivat nopeasti painamaan annosteluvipua yhä uudelleen. Ne unohtivat kaiken muun – jopa syömisen, mikä johti monien eläinten kuolemaan. Havaintojen perusteella pääteltiin, että riippuvuutta aiheuttavat aineet koukuttavat lähes väistämättä jokaisen kokeilijan.

Tutkimusklassikko ja toivon sanoma

1970-luvun lopulla kanadalainen psykologi Bruce K. Alexander kritisoi tätä käsitystä ja esitti, että aiemmat kokeet todistivat vain sen mitä tapahtuu, kun eläin suljetaan yksin virikkeettömään häkkiin. Niinpä hän loi vaihtoehtoisen rottapuistoksi kutsumansa koeasetelman, jossa rotilla oli tilaa, virikkeitä ja lajitoverien seuraa. Rotille tarjottiin mahdollisuus valita puhtaan veden ja morfiinilla terästetyn veden väliltä. Yllättäen rotat valitsivat huumeveden sijaan yleensä puhtaan juomaveden.

Rottapuisto-koe haastoi addiktion perinteisen selitysmallin. Viime aikoina vaihtoehtoisen tulkinnan tunnetuimpiin julistajiin on kuulunut kirjailija ja toimittaja Johann Hari, joka nosti kokeen keskiöön kirjassaan Chasing the Scream. Harin mukaan riippuvuus ei ole osoitus yksilön vääristä valinnoista, vaan yhteyden menettämisestä – eristyneisyydestä, merkityksettömyydestä, tuskasta. Kun tarjolla on merkityksellinen elämä, rotta (tai ihminen) ei kaipaa päihteitä päästäkseen pakoon masentavaa todellisuutta.

Hari siirtää osoittavan sormen pois yksilön tuomitsemisesta ja kysyy sen sijaan, millaisessa maailmassa me elämme. Yksinäisyys, juurettomuus ja tyhjyyden tunne ovat tuttuja monille, joten viesti uppoaa otolliseen maaperään. Hänen sanomansa on, että ratkaisua pitää etsiä yhteiskunnan rakenteista. Myös toisessa kirjassaan Lost Connections Hari peräänkuuluttaa yhteisöllisyyden palauttamista ensisijaisena hoitokeinona länsimaissa puhjenneeseen mielenterveysepidemiaan.

Harin myötätuntoisella viestillä on intuitiivinen vetovoima, ja sen tueksi löytyy myös tutkimusnäyttöä. Turvallinen ympäristö, sosiaalinen yhteys ja merkityksen kokemus ovat henkisen hyvinvoinnin kulmakiviä. Silti Harin esitys kärsii nimenomaan rottapuistokokeen todistusvoiman korostamisesta. Kyseisen tutkimuksen tieteellinen näyttöarvo on nimittäin helppo kyseenalaistaa.

Tutkimuksen kriittinen arvio

Paljon mainetta niittäneen tutkimusjulkaisun otoskoko oli erittäin pieni. Johtopäätökset perustuvat vain 32 rotan havainnointiin. Alexander ei muuttanut kokeessaan ainoastaan eläinten ympäristöä, vaan myös muita tekijöitä, kuten huumeen annostelutapaa. Toisin kuin hänen arvostelemissaan tutkimuksissa, morfiini annettiin injektion sijaan juomaveteen sekoitettuna. Tämä lisää asetelmaan uutena muuttujana aineen karvaan maun, joka saattoi vaikuttaa eläinten halukkuuteen nauttia ainetta. Makua pyrittiin peittämään veden makeuttamisella. Tutkimuksen tarkoitusta ajatellen merkittävämpää on annostelutavan vaikutus addiktiomekanismiin. Suun kautta nauttiminen ei tuota samanlaista nopeaa nousua kuin suoneen pistäminen. Niinpä eläimille ei muodostunutkaan aiempien kokeiden kaltaista kuolemaan johtavaa addiktiota.

Alexanderin kokeiden perusteella tuotettu data sisältää viitteitä siitä, että verrokkiryhmän häkkirotat joivat morfiinivettä enemmän kuin virikkeellisen ympäristön rotat. Kokeen puutteellisuuden ja kadonneiden tietojen takia eron suuruutta ei voida luotettavasti todentaa. Hallitsemattoman väärinkäytön sijaan rotat oppivat rajoittamaan käyttöään. Havainto pitkälti kumoaa tutkimuksen todistusarvon johtopäätökselle, että ympäristö yksinään selittää addiktion muodostumisen. On myös kiinnostavaa, että muissakin kokeissa on havaittu älyllisesti korkeammalla tasolla olevien eläinten pyrkivän säätelemään annostustaan ja vieroittautumaan aineen käytöstä.

Rottapuistokoe tuo mieleen toisen klassikon, nimittäin Calhounin hiiriutopian, josta kirjoitin aiemmin. Rottapuiston tieteellinen arvo on kuitenkin heikompi, minkä vuoksi sitä ei kelpuutettu ykköstason tieteellisiin julkaisuihin. Kokeen metodologiassa oli puutteita eikä sen tuloksia ole pystytty toistamaan. Tämä ei sinänsä ole epätavallista psykologiassa, jonka kokeiden replikointiasteen arviot vaihtelevat 0,1 % ja 1 % välillä. Toistetuissakin kokeissa samoihin tuloksiin on päästy vain noin joka kolmas kerta.

Koska kokeiden toistettavuus on tieteellisen metodin ydintä, monia sosiologian ja psykologian klassisiakin havaintoja voi perustellusti nimittää pseudotieteeksi. Usein raflaavat johtopäätökset saavat paljon huomiota julkisuudessa, kun tutkimustulosten pullasta poimitaan rusinoita omien poliittisten tavoitteiden tueksi.

Yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin

Olisi valtava helpotus, jos vieraantumisen ja addiktion kaltaisiin monisyisiin ongelmiin löytyisi helppo ratkaisu. Jokainen kuorolaulaja, joukkuelajin harrastaja ja vapaaehtoistyöhön osallistunut tietää, millainen voimavara yhteisöllisyys on ja millaista merkityksen tunnetta se voi tarjota. Yhteiskunnallinen keskustelu on kuitenkin aina poliittista, ja politiikassa sanojen merkityksillä on taipumus vääntyä puhujan agendan mukaisiksi. Kun korostetaan yhteisöllisyyttä, saatetaan itse asiassa ajaa lisääntyvää roolia valtiolle ja korkeampia veroja.

Aito yhteisöllisyys ei yleensä tarvitse suuria rahasummia, mikä erottaa sen poliittisen retoriikan ”yhteisöllisyydestä” eli kollektivismista. Kollektivismi häivyttää yksilön vastuun ja sysää sen kasvottomille korporaatioille, joita on helpompi hallita kuin itseohjautuvien yksilöiden spontaania toimintaa. Yhteisöllisyyttä esittävä kollektivismi ei ole ratkaisu, koska se heikentää hyvinvointia ja murentaa ihmisten tunnetta siitä, että he voivat vaikuttaa elämäänsä ja ympäristöönsä.

Yhteiskunnan tehtävä on samankaltainen kuin vanhempien. Sen tulee tarjota kansalaisille puitteet kasvaa ja kehittyä parhaiksi versioiksi itsestään ja malttaa pysytellä syrjässä, jotta näiden omalle aktiivisuudelle ja luovuudelle jää tilaa.