Sensuroimaton Supertotuus

Mediaa seuratessa syntyy helposti harhakuva, että uutisointi olisi todellisuuden raportoimista. Usein uutiset syntyvät kuitenkin siten, että joku tarjoaa skuupin toimittajalle.

Suomen sisällä poliittiset ja talousuutiset ovat monesti erilaisten etujärjestöjen lobbareiden tekemiä. Toimittaja pääsee työstään helpolla, kun ottaa valmiin juttupohjan vastaan lounaalla ja muokkaa sitä hiukan ennen julkaisua.

Ulkomaan uutiset saadaan tietotoimistoilta tai ne napataan toisista lehdistä. Joskus lähde jäljitetään kansainväliseen organisaatioon. Nekin keräävät tietonsa lopulta pääasiassa samalla tavalla kuin kotimainen toimittaja. Joku ulkopuolinen taho tarjoaa valmiin jutun tai juttuaiheen.

Uutisoinnin kysyntäpuolella vaikuttavat toisenlaiset tekijät. Lukijat eivät useinkaan jaksa paneutua analyyttisiin juttuihin ja taustoihin. Klikkiotsikoilla saa varmemmin silmäparit liimautumaan ruutuun ja negatiiviset, kuohuttavat artikkelit keräävät enemmän lukijoita ja palautetta kuin maltilliset ja syväluotaavat. Järkyttävä video leviää hetkessä ja jatkuvasti toistetut iskulauseet muuttuvat totuudeksi. Sosiaalisen median algoritmit vahvistavat tätä ja huomiotalouden karkkikaupan luomat klikkiotsikot jauhavat uutisnälkäisten tiedonhalun mainosrahaksi.

Tiedonvälityksellä on aina jokin näkökulma, mutta uutisoinnin tulisi lähtökohtaisesti olla enimmäkseen neutraalia. Agendajournalismi ja suoranainen propaganda eroaa raportoinnista siinä, että sillä on selvä päämäärä. Se pyrkii vakuuttamaan, ohjaamaan ja manipuloimaan yleisöä, jotta tämä omaksuisi tietyn tulkinnan. Keinoina ovat runsas adjektiivien käyttö, tunnereaktioita herättävä kieli, avainfraasien toisto sekä lähteiden ja asiantuntijoiden yksipuolinen käyttö.

Poliittinen keskustelu ja uutisointi on viime vuosikymmeninä polarisoitunut. Poliittisia vastustajia ei enää esitetä pohjimmiltaan samanlaisina ihmisinä, vaan kukistettavina vihollisina. Kompromissiin ja synteesiin pyrkiminen lakkaa turhana, jos jokainen eriävä mielipide tyrmätään pahuutena. Nimittelyyn turtuu, kun tarpeeksi kauan huudetaan rasistia, äärioikeistolaista, kansanmurhaajaa, natsia, fasistia, misogynistiä, salaliittoteoreetikkoa, persua. Lopulta sanat eivät tarkoita enää mitään, kun superlatiivit on kulutettu ja arkipäiväistetty. Kohta pitää keksiä uusia, rajumpia herjauksia. Miten olisi yltiönatsi, hyperfasisti ja jatkettu, törkeä kansanmurha?

Vielä äärimmäisemmäksi informaatiosota yltyy, kun aiheena on sotilaallinen konflikti. Käsittelen ilmiötä ja yhtä sen ajankohtaisista esimerkeistä artikkelin jatko-osassa.