Oikofobia – aikamme muotisairaus

Itseinho on uusi musta

Viittasin aikaisemmassa artikkelissa sivilisaatiomme psykopatologiaan. Tässä esseessä keskityn hoidettavan sairauskertomuksen keskeisen tekijän eli oikofobian kuvaamiseen. Käsittelen taudin syntyhistoriaa ja sovellan psykoanalyyttistä viitekehystä sen määrittelemiseksi.

Mitä oikofobia on?

Sana on johdettu kreikan sanoista oikos (koti) ja fobos (kammo). Filosofi Roger Scruton popularisoi termin teoksissaan, joissa hän käytti oikofobiaa kuvaamaan länsimaisten eliittien taipumusta hävetä omaa kulttuuriperintöään, pitää länsimaista sivilisaatiota moraalisesti rappeutuneena ja syypäänä historian pahimpiin vääryyksiin. Omien saavutusten sijaan ihaillaan vastakohdaksi kuvattuja toiseuksia, kuten ”alkuperäiskansoja”, ”itämaisia viisausperinteitä” tai vähemmistökulttuureja, jotka esitetään moraalisesti ylevinä.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa oikofobia vaikuttaa piilevänä vinoumana, jossa omaa ja vieraita kulttuureja käsitellään eri kriteereillä. Oman kulttuurin pienimpiäkin yksityiskohtia ruoditaan ankarasti, mutta samat ilmiöt muissa kulttuureissa jäävät vaille huomiota tai niitä saatetaan jopa ihailla.

Oikofobian syntymekanismi

Kulttuureilla on tiettyjä lainalaisuuksia noudattava elinkaari. Aluksi nuori sivilisaatio ponnistelee päästäkseen parempaan asemaan. Kun kansakunta menestyy, se tuntee tervettä ylpeyttä onnistumisistaan. Vähitellen se saattaa saavuttaa aseman, jossa ulkoiset uhat väistyvät ja vauraus ja vapaa-aika synnyttävät joutilaan luokan.

Tämä luo otolliset olosuhteet oikofobialle, koska se on ylikypsän yhteiskunnan oire. Tyypillisesti se ilmenee vasta, kun sivilisaatio on ohittanut menestyksensä lakipisteen, jolloin kriittinen energia kääntyy sisäänpäin. Merkityksellisyyttä haetaan syyllisyydestä, kun omia saavutuksia ei haluta enää juhlistaa.

Oikofobian psykologinen selitysmalli

Monesti oikofobian sanotaan olevan ksenofobianmuukalaiskammon vastakohta. Mielestäni ero on näennäinen, koska mekanismi on sama. Sekä ksenofobiasta että oikofobiasta kärsivä suhtautuu inhonsa kohteeseen äärimmäisen torjuvasti ja näkee puutteita, joita siinä ei objektiivisesti tarkastellen ole.

Analogisesti oikofobiaa voi ajatella mielen autoimmuunisairautena. Vieraiden kudosten torjunta on osa luonnollista puolustusmekanismia. Kun immuunijärjestelmällä ei ole haasteita, se alkaa reagoida vääriin asioihin. Autoimmuunisairauksissa kehon normaali reaktio kääntyy isäntäorganismin omia kudoksia vastaan.

Vastaavasti sinänsä tavallinen varautuneisuus vierautta kohtaan kääntyy oikofobiassa moraaliseksi yliherkkyydeksi ja jatkuvaksi kritiikiksi omaa kulttuuria, yhteisöä ja jaettua historiaa kohtaan.

Oikofobia on hyveeksi verhotun ylemmyydentunnon äärimmäinen muoto. Oikofobiaa potevan mielessä länsi on niin ylivertainen, että sen pahuuskin on ainutlaatuista. Uhrihierarkian huipulle sijoitettuja ”jaloja villejä” sen sijaan pidetään tahdottomina puoli-ihmisinä, joilta ei voida edellyttää yhtä korkeaa moraalia. Sama holhoava logiikka toimii ”positiivisen” syrjinnän taustalla. Kun ihminen nähdään ensisijaisesti sorretun ryhmänsä edustajana, hänet typistetään suojelua ja erityiskohtelua tarvitsevaksi uhriksi, joka ei ole täysivaltainen toimija.

Oikofobiaa voidaan tarkastella myös jungilaisena varjon torjuntana. Psyyken pimeä puoli pyritään erottamaan minästä ja projisoimaan koko kulttuurille kuuluvaksi taakaksi. Tämä johtaa häpeään ja oman sivilisaation demonisointiin. Varjon integroiminen edellyttäisi epämiellyttävien elementtien hyväksymistä osaksi identiteettiä ilman niiden valtaan joutumista.

Voiko oikofobiasta parantua?

Oikofobiaan eli oman kulttuurin ja kansakunnan vieroksuntaan ja halveksuntaan ei ole yksiselitteistä ”parannuskeinoa”, koska kyse ei ole lääketieteellisestä sairaudesta vaan psykologisesta ja poliittisesta ilmiöstä. Yksilön lisäksi koko yhteiskunta on nyrjäyttänyt mielensä.

Monet oikofobiasta kärsivät eivät tunnista tilaansa, vaan päinvastoin uskovat olevansa aitoja patriootteja toisin kuin omaa kulttuuriperintöään vaalivat ihmiset. Epätarkoituksenmukaisten kognitioiden tunnistaminen on ensimmäinen askel kohti parantumista. Ilman sairaudentuntoa hoitoennuste on heikko.

Mahdollisia hoitokeinoja

1. Historian ja oman kulttuurin tuntemus

Oikofobia johtuu usein puutteellisesta tai valikoivasta historiantuntemuksesta. Koska juurisyy on tietämättömyys, oireita voidaan lievittää virheellisiä käsityksiä oikaisevalla valistuksella.

Vertaileva historia: Ymmärrys siitä, että kaikki kulttuurit ovat olleet väkivaltaisia ja epäoikeudenmukaisia, mutta länsimaat ovat tuottaneet ainutlaatuisia mekanismeja itsensä korjaamiseen (vapaus, tiede, ihmisoikeudet). Länsimaat esimerkiksi lopettivat orjuuden kaikkialta maailmasta eivätkä vain omilta alueiltaan.

Kulttuuriperinnön tuntemus: Antiikin, renessanssin, valistuksen ja länsimaisen musiikin, kirjallisuuden ja oikeusajattelun opiskelu voi luoda tervettä ylpeyttä.

2. Käytännön kokemus toisenlaisten yhteiskuntien arjesta

Realismi ja arvostus omia vapauksia kohtaan voivat lisääntyä työskentelemällä tai asumalla maissa, joissa ei ole sananvapautta, oikeusvaltiota eikä sukupuolten ja etnisyyksien tasa-arvoa.

Lopuksi

Eheytyminen tapahtuu itseymmärryksen lisäämisellä ja integroimalla minuuden varjopuoli terveellä tavalla. Oikofobian voi jättää taakseen samalla tavalla kuin henkilökohtaisen itseinhonkin. Heikkoudet on tunnustettava, mutta ne tulee suhteuttaa kokonaisuuteen ja arvostaa sitä, mikä on hyvää ja säilyttämisen arvoista.