Arkistohelmi: Voimapolitiikka teoriasta käytäntöön

Tapauskuvaus: Venäjä

Julkaisen uudelleen vuonna 2014 kirjoittamani kahden artikkelin sarjan, joka on ikävä kyllä edelleen ajankohtainen. Ensimmäinen osa taustoitti sotien aloittamiseen johtavia yleisiä mekanismeja. Tässä toisessa osassa keskitytään erityisesti Venäjän muodostamaan strategiseen ja sotilaalliseen uhkaan.

Essee syntyi osittain juuri ennenArtikkelit julkaistiin 10.8.2014 ja 1.9.2014 Ukrainan kriisin eskaloitumista. Suunta oli silloin vielä avoin ja osa pohdinnoista on väistämättä sidoksissa aikansa tietoon ja oletuksiin, mutta taustalla oleva kysymys on ajaton. Millaisin keinoin valtiot ajavat etujaan, kun ne uskovat sodan olevan diplomatian jatke?

VAROITUS: Tämä kirjoitus sisältää faktojen ohessa fantastisiasanan vanhassa, ei-stubbilaisessa merkityksessä (mielikuvituksellisia) elementtejä, mutta sillä on kovin vähän viihdearvoa. (Jälkihuomio: Fantastinen tarkoittaa alkujaan mielikuvituksellista, ei upeaa.)

1. Silmät apposen kiinni seinää päin

Ajankohtaisen geopoliittisen tilanteen pohdinta jäi muutamaksi viikoksi muiden kiireiden takia. Valmisteilla olleen kirjoitukseni ennustearvo ehti tällä välin heikentyä, kun kriisi valitettavasti näyttää pahentuneen entisestään. En erityisemmin usko tilanteen paranemiseen jatkossakaan.

Oletan Ukrainan tapahtumien ja niistä seuranneiden ulkosuhteiden huonontumisen nojaavan ennalta laadittuihin skenaarioihin, joiden koko laajuus on vielä näkemättä. Tapahtumien kulusta voi mielestäni päätellä, että joko:

– Venäjä toimii johdonmukaisesti omien intressiensä ajamisen kannalta tarpeelliseksi katsomallaan tavalla. Tässä tapauksessa se olisi ennakoinut toimistaan aiheutuvat haitat pieniksi suhteessa hyötyihin; tai

– Venäjä on arvioinut väärin eristäytymisen haitat ja erityisesti Yhdysvaltain valmiuden ja halukkuuden ryhtyä tehokkaisiin vastatoimiin.

Molemmissa tapauksissa Venäjän poliittinen riski on jo lauennut eikä sen houkuttelevuus investointikohteena palaudu pitkiin aikoihin, vaikka tilanne muuten normalisoituisikin. Uponneiden kustannusten logiikasta johtuen ei ole oletettavaa, että Venäjä muuttaisi kurssia ilman merkittäviä saavutuksia. Tämän takia pidän panosten kovenemista todennäköisenä.

Kriisin varjolla asetettujen tuontirajoitusten myötä Venäjä ajautuu yhä kauemmas kilpailukykynsä kannalta tarpeellisista uudistuksista kohti merkantilismin umpikujaa. Tämä on erittäin valitettavaa Venäjän yhteistyökumppanien ja erityisesti maan oman kehityksen kannalta.

2. Tuhlaajapojan kootut selitykset

Putinin 15 vuotta kestäneelläNyt 26 vuotta kestäneellä valtakaudella ei ole toteutettu talouden toimivuuden kannalta välttämättömiä uudistuksia, minkä johdosta venäläisten yritysten kilpailukyky on erittäin heikko. Talouskasvu ja suhteellinen vakaus on saavutettu kokonaan öljyn ja kaasun hinnannousun avulla, ja Venäjän viennistä peräti 75 % perustuu fossiilisiin polttoaineisiin eli riippuvuus energiasektorista on jopa Neuvostoliiton aikaista suurempi. Öljytulojen avulla on kohotettu valtakoneiston kannattajiin lukeutuvan virkamieskunnan palkkoja ja elintasoa laajemminkin.

Sinänsä tätä voi pitää merkittävänä saavutuksena aikaisempaan sekasortoon verrattuna. Kohonneiden palkkojen seurauksena Venäjän kustannustaso on kuitenkin kohonnut ja tuottavuus on pysynyt alhaisena ollen noin puolet EU-maiden tasosta. Myös investointien taso on pysynyt vaatimattomana ja pääomapako on jatkunut.

Energian hinnan jämähtäminen paikoilleen on pysäyttänyt elintason kohoamisen ja huonon talouspolitiikan seuraukset alkavat näkyä konkreettisesti. Putinin kannalta on ongelmallista, että vaikeuksia ei voi vierittää edeltäjien niskoille, koska ne ovat seurausta hänen pitkän hallintokautensa laiminlyönneistä.

Pakotteet ja vastapakotteet ovat tämän epämiellyttävän totuuden peittelyssä suureksi hyödyksi. Venäjällä nähdään sen eristäytyminen toisin kuin lännessä; se vaalii itsestään kuvaa vihollisten saartoketjun puristuksiin jääneenä uhrina. Pakotteet tarjoavat mainion selityksen ostovoiman tulevalle heikentymiselle, joka pääasiassa johtuu huonon talouspolitiikan harjoittamisesta.

Talouden todelliset ongelmat istuvat syvällä hallintomallissa. Noin puolet Venäjän yrityksistä on sidoksissa keskushallintoon, joka suojelee niitä kilpailulta. Monia näistä yrityksistä johtavat Putinin turvallisuuskoneiston (entisen KGB:n) luottomiehet. Yritystoiminnan näkökulmasta Venäjän heikkouksien luettelo on mykistävä: valikoiva oikeudenkäyttö, ilman ennakkoilmoitusta muuttuvat viranomaismääräykset, vapaan tiedonvälityksen puutteet, investointisuojan puuttuminen, pääoman kohdistumisen vinoumat, imperiumin menetyksen jälkijäristykset.

Putinin hallintokoneisto ei kykene tekemään uudistuksia, koska talouselämä on sen ohjauksessa oleva vallankäytön käsikassara. Talouden kehittyminen edellyttäisi parempia instituutioita, vallankäytön läpinäkyvyyttä, korruption suitsemista, omistusoikeuden selkiyttämistä, investointeja infrastruktuuriin ja tuotantoon, teknologian siirtoa, pääomien tehokkaampaa kiertoa, avoimempaa kilpailua jne.

Uudistukset kuitenkin rapauttaisivat Putinin hallinnon perustaa, joten todennäköisemmin tiedossa on keskushallinnon vasalleja suosivia toimia. Maitotuotteiden tuontiboikotti on tuore esimerkki tällaisesta omien tukijoiden suosimisesta. Näppärästi tämä kilpailunrajoitus saatiin naamioitua kotimaisen tuotannon edistämiseksi ja vastaiskuksi länsimaiden asettamille pakotteille.

Tilanne on lännen kannalta varsin epäsymmetrinen. Euroopassa pakotteet heikentävät päätöksistä vastuussa olevien hallitusten ja EU:n suosiota. Putin sen sijaan voi käyttää vastapakotteita valtansa pönkittämiseen. Vakiintuneiden ulkomaisten tuotteiden poistaminen markkinoilta hyödyttää Putinin tukijoihin kuuluvia yritysten omistajia, joille jakamiensa etuuksien vastineeksi hallintokoneisto odottaa kuuliaisuutta.

Energian hinnan kohotessa valtio kykeni ostamaan tukijoiden kannatuksen yksinkertaisesti jakamalla fossiilisten polttoaineiden runsaudensarvesta pulppuavaa rahavirtaa. Pysähdystilassa ja taantumassa keinovalikoima supistuu, jolloin poliittisina vaihtoehtoina voisivat olla demokratisoituminen tai uudistusvaatimusten väkivaltainen tukahduttaminen.

Putinille näyttää avautuneen valitettavan tavallinen kolmas tie: sodan ja kaaoksen sumuverho, joka estää näkemästä selkeästi. Syyttävä sormi ei osoitakaan ongelmien ytimeen vaan siitä poispäin. Talouden realiteettien tunnustamatta jättäminen uhkaa ankkuroida Venäjän suljettujen sisämarkkinoiden, raaka-aineiden hyödyntämisen ja alhaisen jalostusarvon hyödykkeiden tuottamisen kapealle alueelle. Jättiläisvaltion hallintomalli estää maata saavuttamasta täyttä potentiaaliaan, vaikka tämäkin tilanne on venäläisten kokemusmaailmassa huikea parannus aiempaan alennustilaan.

3. Megalomaanikon päiväunia

Venäjän tavoitteita ei ole tarvinnut arvailla, vaan se on tehnyt ne vuosien varrella hyvin selviksi. Se haluaa tulla kohdelluksi suurvaltana, ja se ajaa omia etujaan tarvittaessa myös voimalla. Nämä tuntemukset kumpuavat syvältä maan historiasta ja erityisesti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen ajan kaaoksesta ja nöyryytyksestä.

Hyvin paljon voi päätellä jo Putinin kuuluisasta julkilausumasta, jonka mukaan Neuvostoliiton hajoaminen (ei siis sen perustaminen) oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi. Venäjä on voinut myös kokea, ettei se ole tullut kuulluksi. Bushin hallinnon tekemät virheet ovat karkein esimerkki siitä, että lännessä korvaa ei ole kallistettu riittävästi Venäjän suuntaan. Täyttääkseen kuulluksi tulemisen tarpeensa, Venäjä käyttää itselleen ominaisia vahvuuksia, joihin kuuluu sotilaallisen voiman käyttö ja näyttö.

Tässä kohtaa kirjoitusta siirryn vahvasti fiktiiviselle puolelle, mutta jätän hurjimmat apokalyptiset skenaariot kuitenkin tarkastelun ulkopuolelle. On mielenkiintoista ajatella, millaisia ”voittoja” uhkapeluri voisi saavuttaa kohtuullisen pienin panoksin.

Ruhtinashan tunnetusti rakastaa rauhaa ja ryhtyy taisteluun vain pakon edessä, kun ei muuten saa tahtoaan läpi. Taistelu ei ala hyökkääjän etenemisestä vaan vasta puolustajan vastarinnasta. Venäjä on hyvin avoimesti ilmoittanut harjoittavansa perinteistä voimapolitiikkaa, jonka luonteeseen kuuluu sotilaallisen voiman käyttö neuvotteluja tukevana painostuskeinona.

Kuten edellä totesin, en käsittele varsinaisen sotilaallisen intervention kaltaisia toimia, vaikka nekin epäilemättä kuuluvat keinovalikoimaan. Suora hyökkäys on niin ilmeinen keino, ettei sen pohtiminen ole erityisen mielenkiintoista. Lisäksi sotilaalliset seikkailut ovat kalliita ja sen vuoksi vähemmän houkuttelevia kuin matalan intensiteetin keinot.

Venäjä on jo osoittanut sotilaallisen voimansa ja valmiutensa käyttää sitä. Vertauskuvana voisi käyttää vaikka potkunyrkkeilyn mestaria Jarkko Jussilaa. Hän on luonnollisesti hyvin kurinalainen henkilö enkä missään tapauksessa halua verrata häntä kehenkään henkilöön. Viittaan vain hänen omassa lajissaan osoittamaan voimaansa ja taitoonsa.

Tiukassa paikassa hänen ei kuitenkaan tarvitsisi kuin ottaa valmiusasento niin muut ymmärtäisivät vaistomaisesti mukauttaa käyttäytymisensä tämän mukaiseksi. Venäjän viimeaikainen käytös toimii juuri tällä tavalla. On selvää, että Venäjän tulevaisuuden ehdotuksiin suhtaudutaan eri tavalla kuin ennen viime aikoina todistettua lihasten pullistelua.

Todelliset strategit keksivät hienovaraisempia skenaarioita kuin mihin kykenen, mutta toimikoon seuraava esimerkkinä siitä, miten häikäilemätön ruhtinas voisi tehostaa poliittisia vaatimuksiaan. Kansainvälisten laivaväylien avoimuutta on viime vuosikymmeninä pidetty itsestäänselvyytenä, mutta niinkin yksinkertainen toimi kuin yksittäisen aluksen asettaminen keskeiselle laivaväylälle tai merkittävän sataman edustalle olisi erittäin tehokas painostuskeino, johon kohdevaltion olisi vaikea reagoida muuten kuin protestoimalla äänekkäästi.

Todennäköisesti se joutuisi lopulta suostumaan esitettyihin myönnytyksiin ja vaatimuksiin olisivatpa ne kuinka epäedullisia tahansa. Tämä ei olisi varsinaisesti sotilaallinen operaatio ja se olisi välittömiltä kustannuksiltaan hyvin alhainen, vaikka seurannaisvaikutukset olisivat tietysti valtaisat. Tällainen pelikenttä olisi varsin harmillinen itsenäistä uskottavaa puolustusta harjoittavan valtion kannalta.

Jatkan villiä visiointia arvaamalla, että henkilökohtaisella tasolla Neuvostoliiton salaisen palvelun kasvatille ehkä suurin mahdollinen saavutus olisi Yhdysvaltain luoman maailmanjärjestyksen alasajo. Tämä olisi suora vastine Reaganin aikaansaannokselle, jonka ansiosta Neuvostoliitto ja Varsovan liitto lakkautettiin.

Myös tämä voisi olla vastuuttoman toimijan saavutettavissa suhteellisen vähäisin lisäpanoksin. Natolle ja mahdollisesti Yhdysvaltain Aasiassa antamille puolustustakuille tekisi nimittäin peruuttamatonta vahinkoa, jos 5. artiklan uskottavuus asetettaisiin kyseenalaiseksi. Tämän testaamiseksi voisi riittää Ukrainassa harjoitettujen taktiikoiden pienimuotoinen soveltaminen esimerkiksi Latviassa. Nato-jäsenyyden takia panokset olisivat kovemmat, mutta niin olisivat mahdolliset ”voitotkin”.

Ilmeisesti tämäkään ajatus ei ole niin todellisuudelle vieras, etteikö siihen tulisi varautua. Yhdysvaltain presidentti nimittäin vierailee tällä viikolla Virossa vakuuttamassa Yhdysvaltain puolustussitoumuksen Baltialle olevan voimassa. Viesti on selvästi suunnattu paitsi Baltian maille ja Puolalle myös Venäjälle.

EU tarjoaa Natoa pehmeämmän maalin ”hajoita ja hallitse” –politiikan harjoittamiselle. Energiariippuvuus jo sinällään kaventaa koko Euroopan neuvottelumahdollisuuksia. Energian käyttö painostuskeinona on kuitenkin ollut hankalaa, koska sen vaikutuksia ei ole pystynyt kohdentamaan riittävän tarkasti. Jakelukeskeytyksillä on ollut oheisvaikutuksia Venäjän etupiirinään pitämän alueen ulkopuolelle.

Kauttakulkumaiden ohittaminen Suomenlahden pohjaan rakennetun suoran kaasuputken avulla paransi Venäjän mahdollisuuksia energia-aseen valikoivaan käyttöön ilman Saksaan suuntautuvien toimitusten häiriintymistä. Myös Venäjän asettamat vastapakotteet näyttävät lyövän kiilaa jäsenmaiden keskinäisen solidaarisuuden väliin. Erityisesti vaikutusten epätasainen jakautuminen antaa aihetta otaksua, että ne on osittain suunniteltu aiheuttamaan kitkaa jäsenmaiden välille.

Venäjällä pakotteiden ikävät seuraukset on helppo laittaa länsimaiden harjoittaman saartopolitiikan piikkiin. Ulkomaisen kilpailun aiheuttamaa hintashokkia lievennetään valtion avustuksella, mutta valikoiman supistumista ei sen sijaan voi nopeasti peittää.

Kansantuotteen kasvun pysähtymisestä aiheutuvan elintason laskun näkyminen voi kestää vuosia, koska Venäjän sotakirstu pursuaa hyvinä vuosina kerättyjä valuuttavarantoja. Etenkin arktisen kaasun- ja öljyntuotannon kehittäminen on vaarassa ajautua vaikeuksiin, koska elintärkeää ulkomaista teknologiaa ja osaamista ei saada nykytilanteessa käyttöön. Toisaalta voidaan todeta, että Venäjä tietää suurten länsimaiden pitkällä tähtäimellä jatkavan jonkin tasoista energiayhteistyötä sen kanssa, vaikka tilanne olisi huonokin.

4. Selviytymisohjeita koulukiusaajan luokkatovereille

Kansainvälisessä lehdistössä olen törmännyt toteamukseen, että Putin olisi taktikoija ilman suuria strategisia taipumuksia. Pidän väitettä heikosti perusteltuna, koska Venäjä on vuosien mittaan varsin määrätietoisesti kehittänyt vahvuuksiaan.

Kansainväliset järjestöt ja sopimukset ovat erityisen hyödyllisiä pienille valtioille, joilta puuttuu kahdenvälisissä sopimuksissa tarvittavaa neuvotteluvoimaa. Paikallinen suurvalta sen sijaan voi katsoa suhteellisen asemansa kannalta edulliseksi heikentää monenkeskisten järjestöjen arvovaltaa voidakseen neuvotella jokaisen kanssa erikseen. Tämä on lyhytnäköistä ja kapeakatseista, mutta nollasumma-pelin viitekehyksessä täysin rationaalista käyttäytymistä.

Venäjä näyttää eristäytyvän muusta maailmasta taloudellisesti ja poliittisesti. Tämä on mahdollista kahdelle mantereelle ulottuvalle suunnattomat luonnonvarat omaavalle jättivaltiolle. Historian esimerkit osoittavat kuitenkin, että eristäytyminen johtaa taantumiseen, kun ketterämmät ja yhteistyökykyisemmät kansat keräävät pitkäjänteisen kehittämisen hedelmiä.

Useimpien venäläisten yritysten kilpailukyky on jo nyt luvattoman heikko, minkä seurauksena Venäjällä ei tuoteta juuri mitään etenkään kansainvälisille markkinoille kelpaavia tuotteita. Paikallisten tuottajien kilpailukyky ei kehity rajojen sulkemisella, vaikka valtion myötäsukaisesta politiikasta riippuvaisten tukijoiden määrän kasvu lujittaakin Putinin valtaa. Erilaisten silmänkääntötemppujen toteuttaminen on helppoa parhaillaan käynnissä olevan ja tulevien kriisien varjolla, mutta niistä ei ole apua suojattujen kotimarkkinoiden ulkopuolella käytävässä kilpailussa.

Demokratiat käyvät harvoin sotia toisia demokratioita vastaan. Tätä tunnettua seikkaa on perusteltu vapaan tiedonvälityksen lisäksi muun muassa sillä, että harvainvallassa johtoaseman säilyttäminen edellyttää vain pienen kannattajajoukon tarpeiden tyydyttämistä. Etenkin huono sotamenestys käy kalliiksi demokraattisesti valitulle johtajalle.

Harvainvallassa tilanne on toisenlainen. Sodan kustannukset jakautuvat kansalle laajasti kun taas mahdolliset hyödyt voidaan kohdistaa harvoille. Niinpä kynnys sodan aloittamiseen on matalampi eikä sen lopettamiselle ole välttämättä suuria paineita.

Vielä keväällä vaikutti todennäköiseltä, että Venäjä voisi tyytyä ohjailemaan Ukrainaa liittovaltiorakenteen avulla. Tällä hetkellä näyttää pikemminkin siltä, että tavoitteena on koko itäisen Ukrainan liittäminen Venäjään. Tämä ei johdu pelkästään taistelujen pitkittymisestä, joka vaurioittaa yhteiskuntaa. Vaihtelevasti peiteltyjen uhkausten ja vaatimusten lomassa on esitetty muun muassa Itä-Ukrainan itsehallintoa.

Jo aiemmin nähtyjen marionettiesitysten opettamana ei voi olla epäilemättä, että pian itsehallinnon julistamisen jälkeen järjestettävissä näytösluonteisissa kansanäänestyksissä alue julistautuisi itsenäiseksi ja mahdollisesti pyytäisi lupaa liittyä Venäjään.

Jos väitteet Venäjän aktiivisesta osallistumisesta Ukrainan taisteluihin osoittautuvat todeksi, odotettavissa voi olla Afganistanin seikkailusta tuttu kuvio. Valtion ohjauksessa olevan tiedonvälityksen takia todellisuus saapuu suuren yleisön tietoisuuteen ripotellen sinkkiarkkujen ja ruumissäkkien muodossa. Venäjän itsensä ja sen naapurien kannalta toivottavaa on, että tällä kertaa venäläiset äidit alkavat kuuluttaa poikiensa perään jo varhaisessa vaiheessa.

Tämä kaikki on ollut suomalaisille hämmentävää seurattavaa. Venäjä on naapurimaana meille tärkeä ja jo pelkän kokonsa vuoksi se tarjoaa paljon mahdollisuuksia. On kuitenkin käynyt selväksi, että totutut pelisäännöt ovat muuttuneet ja että ulkosuhteet tullaan järjestämään ainakin osittain uudella tavalla. Miten se käytännössä tapahtuu, riippuu päätöksenteosta vastaavien harkintakyvystä ja neuvottelutaidoista.

Käytännönläheisesti tilannetta voisi verrata koulukiusaajan kanssa pärjäämiseen. Tämän kanssa ei kannata ehdoin tahdoin haastaa riitaa, mutta ei pidä myöskään suostua mihin tahansa. Omaan lihaskuntoon on syytä panostaa, koska etenkään pelottelun ja uhkausten siivittämien vaatimusten edessä on tarvittaessa kyettävä pysymään jämäkkänä.

Viime kädessä ystävyyden säilyttäminen kiusaajan kanssa on haastavaa ilman itsekunnioituksen menettämistä. Parasta olisi hakeutua itsensä kaltaisten ystävien seuraan eikä olisi lainkaan pahitteeksi, jos tämä samanmielisten joukko yhdessä olisi riittävän voimakas saadakseen kiusaajan lopettamaan uhittelunsa.

Ryhmään kuuluminen antaa uskallusta puolustaa omia arvoja, mutta se edellyttää myös solidaarisuutta. Siihen voi liittyä myös velvoitteita, jotka eivät tunnu itselle erityisen tärkeiltä, mutta kuten laulussa todetaan: ”jos haluaa saada, on pakko antaa”.

Lopuksi vielä lainaus Gogolin kuolleista sieluista, joka voi olla kulunut mutta silti kovin tuore:

”Oi Venäjä. Minne kiidät. Vastaa! Ei vastausta. Suloista helyä soittavat tiukuset. Ilma jyrisee ja myrskyt siliytyy. Ohi lentää kaikki mikä maan päällä on. Karsaasti katsellen syrjähän väistyvät ja tietä tekevät muut kansat ja valtakunnat.”