Me, jotka jäämme Omelasiin

Lastuja uutisvirran laineilta

Pari viimeaikaista uutisaihetta sai miettimään yhteiskuntamme peruspilareita ja niiden suojaamista. Ensinnäkin Ukrainan Venäjän strategisiin kohteisiin tekemät iskut osoittivat epäsymmetrisen sodankäynnin uudet pelottavat mahdollisuudet. Halvoilla autonomisilla lennokeilla aiheutettiin hetkessä miljardien eurojen vahingot Venäjän kaikkein tärkeimpiin sotilaskohteisiin. Vähemmän palstatilaa sai Yhdysvalloissa tehty päätös karkottaa terroristisen hyökkäyksen tekijän perhe. En ihmettele, jos ihmettelet, mikä näitä aiheita yhdistää.

Moraalinen mukavuusalue ja sen hinta

On helppoa ajatella olevansa hyvä ihminen, sellainen joka puolustaa vapautta, oikeudenmukaisuutta ja ihmisarvoa. Nämä käsitteet elävät mukavuusalueella: tilanteissa, joissa oikea ja väärä ovat helposti tunnistettavissa, ja valintojen seuraukset pysyvät siedettävissä rajoissa.

Arvovalinnat tulevat esiin klassisissa raitiovaunupulmissa, joissa pohditaan erilaisten ratkaisujen eettisyyttä. Niiden perusteella ihmiset näyttävät vetäytyvän vastuusta, kun pitäisi tehdä vaikeita päätöksiä – erityisesti sellaisia, joissa pelissä on ihmishenkiä. Toinen havainto koskee taipumustamme pitää suuremmassa arvossa konkreettista, nimettyä yksilöä kuin nimeämätöntä ihmisyksilöä tai jopa suurta joukkoa anonyymejä henkilöitä. Raitiovaunupulmissa monet ihmiset kieltäytyvät pelastamasta viittä, jos se tarkoittaa, että heidän toimintansa takia yksi joutuu kärsimään. Utilitaristisen etiikan mukaan toimimatta jättäminen on epäeettistä, mutta silti ”oikein” toimivaa henkilöä pidetään moraalittomana.

Todellinen maailma on monimutkaisempi kuin koeasetelmat. Ensinnäkään emme tiedä valintojemme kaikkia seurauksia. Usein emme edes hahmota olevamme valintatilanteessa, vaan ajattelemme asioita erillisinä. Koska meillä on tarve tuntea itsemme hyviksi, haluamme edistää moraalisia valintoja tai ainakin antaa vaikutelman, että toimimme näin. Poliittinen järjestelmä myös tarjoaa mielikuvia helpoista ratkaisuista vaikeisiin ongelmiin eikä tämä ole mitenkään populistien yksinoikeus.

Erityisesti politiikka saa meidät unohtamaan, että rajallisten resurssien todellisuudessa kaikkia ongelmia ei voida ratkaista. Kyseessä on aina valintatilanne, koska yhteiskuntaa koskee sama rajallisuus kuin yksilöä: voit tehdä melkein mitä tahansa, mutta et kaikkea. On priorisoitava eli valittava toisensa poissulkevien vaihtoehtojen joukosta kaikkein tärkeimmät asiat.

Etiikan alkeet

Useimmilla ei liene vaikeuksia hyväksyä väitettä, että moraalisesti oikea toiminta on sellaista, joka maksimoi hyvinvoinnin. Eikö juuri tämä ole hyvinvointiyhteiskunnan perusajatus: ”suurin mahdollinen onnellisuus suurimmalle mahdolliselle joukolle ihmisiä”? Tekojen ja sääntöjen hyvyyttä pitää arvioida niiden seurausten perusteella. Tämä ajatusmalli tunnetaan etiikassa nimellä utilitarismi.

Vaihtoehtoinen lähestymistapa on perustaa oikeutus moraalisiin sääntöihin, joiden pitää päteä kaikissa tilanteissa. Tarkoitus ei pyhitä keinoja, ihmisellä on mittaamaton ja jakamaton arvo. Tätä Kantilaista näkemystä kutsutaan deontologiaksi. Ongelmana on jäykkyys, joka kiteytyy toteamuksessa ”Fiat justitia, pereat mundus” eli ”tapahtukoon oikeus, vaikka maailma hukkuisi”.

Kolmas vaihtoehto on Aristoteleelta peräisin oleva hyve-etiikka. Sen mukaan hyveellinen toiminta kumpuaa hyvästä luonteesta eikä säännöistä tai seurausten pohtimisesta. Se painottaa henkilökohtaisia hyveitä kuten rohkeutta, kohtuullisuutta, viisautta ja oikeudenmukaisuutta. Ongelmia ovat subjektiivisuus ja heikko sovellettavuus yhteiskuntatasolla.

Hoivaeettinen lähestymistapa perustuu empaattiseen huolenpitoon, ja se painottaa tuntemuksia ja yksittäisiä olosuhteita. Malli ei kuitenkaan tarjoa yhteiskunnalliselle päätöksenteolle sääntöpohjaista perustaa.

Tosiasiassa emme noudata vain yhtä moraalikoodia, vaan meillä on käytössä aina vähintään kaksi eri normia: yksityinen moraali ja julkismoraali. Yksityinen moraali kohdistuu läheisiin ihmisiin. Se perustuu empatiaan ja keskinäisiin suhteisiin. Se on pohjimmiltaan inhimillistä, mutta epäjohdonmukaista. Julkismoraali puolestaan rakentuu instituutioiden ja lakien varaan. Se on persoonatonta, mutta sääntöpohjaisena kohtelee kaikkia samalla tavalla. Sana ’kaikki’ ei kuitenkaan tarkoita universaaleja oikeuksia, koska ihmiset voidaan edelleen jakaa eri kategorioihin esimerkiksi iän, kansalaisuuden tai oikeudellisen aseman perusteella.

Yhteiset arvomme

Moniarvoisessa yhteiskunnassa ei määritelmän mukaan ole yhteistä arvopohjaa, mutta yritän silti hahmotella sellaista. Itse asiassa pidän väitettä moniarvoisesta yhteiskunnasta oksymoronina. Ilman yhteisiä arvoja identiteettipolitiikan aiheuttama keskipakoisvoima repii meidät ensin erilaisiksi ”yhteisöiksi” ja lopulta yksilön kokoisiksi irrallisiksi atomeiksi. Ilman yhteisiä arvoja lakkaamme ennen pitkää olemasta YHTEISkunta.

Yhteiskuntamme nojautuu väitetysti seuraaviin perusarvoihin:
– jokaisella ihmisellä on jakamaton arvo
– yksilöllä on vapaus elää haluamallaan tavalla
– yksilöllä on vapaus ilmaista mielipiteensä ilman rangaistuksen pelkoa
– valta kuuluu kansalle, joka valitsee edustajat demokraattisesti
– lait koskevat kaikkia, viranomaiset toimivat lain puitteissa, tuomioistuimet ovat riippumattomia
– heikoista pidetään huolta, koulutus ja terveydenhuolto kuuluvat kaikille kansalaisille
– sukupuolesta, etnisyydestä jne. riippumaton tasa-arvo lain edessä

Käytännössä nämä arvot samoin kuin etiikka ovat sekoitus erilaisia jaloja pyrkimyksiä, jotka ovat keskenään ristiriidassa ja vetävät eri suuntiin. Myös niiden sisältö on jatkuvasti alttiina poliittiselle pelille, jossa sanojen merkitykset venyvät kuin muovailuvaha. Sivilisaatiomme on nostanut yksilönvapauden korkeimmaksi arvoksi. Pidämme subjektiivisia oikeuksia jäykästi yllä silloinkin, kun niiden vaikutukset ovat koko yhteisön kannalta haitallisia ja jopa vaarallisia. Vastuuta, velvollisuuksia ja hyveitä puolestaan pidetään vanhanaikaisina.

Omelasin Onnela

Yksilökeskeisyydelle ja hedonialle omistautunut hyvinvointivaltiomme samoin kuin muutkin yritykset rakentaa toimiva yhteiskunta perustuvat hyville aikomuksille. Tunnetusti tie helvettiin on kivetty sellaisilla. Emme vielä ole perillä määränpäässä, mutta sekä kirjallisuuden että tosielämän utopiat paljastuvat poikkeuksetta dystopioiksi.

Le Guin kuvaa novellissaan Omelasin kaupungin täydellisenä paikkana, jossa ilo ja sivistys kukoistavat. Onnellisuudella on kuitenkin ehto. Se edellyttää, että yksi viaton lapsi elää kärsimyksessä kellariin suljettuna. Kaikki asukkaat tietävät tämän ja melkein kaikki sulkevat siltä silmänsä. Tarina on moraalinen ajatuskoe: kuinka moni meistä jää, kuinka moni kavahtaa ja kääntyy pois?

Moraalinen dilemma

Palataan alun uutisaiheisiin ja siihen, miten ne liittyvät toisiinsa. Sotilasstrategiaa seuraavat panivat tietysti merkille Ukrainan tekemät iskut, mutta niillä on myös laajempaa merkitystä. Jos näin keskeisiä kohteita ei pystytä turvaamaan, on siviili-infran suojaaminen tällaisilta uhilta perinteisin keinoin mahdotonta. Myös Kertšinsalmen siltaa vastaan tehty isku osoitti, miten haavoittuvaisia megarakenteet ovat määrätietoista toimijaa vastaan.

Coloradon hyökkäys puolestaan oli osa viharikosten sarjaa, joille yhteistä on ollut tekijöiden voimakas palestiinalaisille osoittama tuki. Mahdollisesti tekijät uskovat edistävänsä näiden asiaa tappamalla ja terrorisoimalla Yhdysvalloissa ja Euroopassa asuvia juutalaisia.

Edes Venäjän kaltainen autoritaarinen valtio ei pysty suojaamaan sotilaallisesti ja symbolisesti arvokkaimpia kohteitaan. Avoimet demokratiat ovat vielä haavoittuvampia tällaisille iskuille. Käytetyt keinot eivät edellytä valtiollista toimijaa eivätkä sotatilaa. Läntisisissä demokratioissa uhkana ovat hybridioperaatiot ja yksittäiset fanaatikot, jotka eivät välitä itselleen koituvista seurauksista.

Yksilön vapautta ja oikeuksia korostava yhteiskunta on hampaaton tällaisen uhan edessä. Pyhinä pitämämme vapaudet muuttuvat turvallisuusriskiksi, kun kuka tahansa voi käyttää niitä järjestelmän horjuttamiseen. Näen todennäköisenä skenaariona turvallisuuspalveluiden valtuuksien kasvamisen ja valvonnan lisääntymisen. Tällainen kehitys on ristiriidassa keskeisten perusarvojemme kanssa – erityisesti yksityisyydensuojan, sananvapauden, oikeusturvan ja vallankäytön läpinäkyvyyden. Tuoreessa muistissa on kuitenkin, miten yhteiskunta reagoi koronaviruksen muodostamaan uhkaan.

Perusoikeudet heitettiin epäröimättä romukoppaan ilman julkista keskustelua ja syvällistä vaikutusarviointia. Liikkumisen vapaus, kokoontumisvapaus, elinkeinon ja ammatinharjoittamisen vapaus, käytännössä eräiltä osin myös ilmaisunvapaus saivat väistyä, kun pelko otti vallan. Jopa vaaleja lykättiin koronan takia. Käynnissä tuntui olevan suorastaan kilpahuuto siitä, kuka rajoittaa oikeuksiamme koviten. Monissa maissa käytettiin vielä rajumpia otteita kuin Suomessa.

Tämäkin kokemus osoitti, että arvomme eivät ole tinkimättömiä, vaan joustavat tarpeen mukaan. Luovuimme monista oikeuksista kovin herkästi siihen nähden, miten vaikeaa niitä oli aikanaan saavuttaa. Niinpä en ole erityisen yllättynyt kollektiivisesta seuraamuksesta turvapaikanhakijan perheelle, vaikka se joidenkin mielestä rikkoo luovuttamattomia ihmisoikeuksia. Useimmat itsetuhoisetkin ihmiset välittävät läheisistään. Niin myös Coloradon terroristi, joka lykkäsi iskun tekemistä tyttärensä valmistumiseen saakka. Hän uskoi tämän estävän perheelleen koituvat negatiiviset seuraukset.

Karkotuspäätös on eettisesti helppo perustella yleisellä edulla. Käytämme tätä perustelua esimerkiksi omaisuuden suojan ohittamiseen silloin kun yleinen etu sitä vaatii. Kollektiivinen seuraamus toimii ennaltaehkäisevästi, ja jos sen ansiosta miljoonat voivat kokea elävänsä turvallisemmin, yhteiskunta voi ottaa keinon käyttöönsä ilman oikeudellista ristiriitaa. Kyse on siitä, miten painotetaan yksilönoikeuksia ja yleistä etua.

Liikenne-ennuste Omelasin ulosmenoväylille

Tiedämme, että hyvinvointimme kulisseissa piilee velkavetoinen kulutus, infran korjausvelka, tilastoimatta jäävä yksinäisyys, nuorten mielenterveysepidemia, vaipoissaan viruvat vanhukset. Tiedämme, että monien julkilausuttujen arvojemme käytännön toteutus jää väistämättä kesken. Epämukavia totuuksia paljastuu joka kiven alta, jonka joku vaivautuu kääntämään. Silti jatkamme elämäämme melko tyytyväisinä, koska näin ihmiset aina toimivat.

Maailman pahuutta ja yhteiskunnan ongelmia jaksaa miettiä hetken aikaa, mutta sitten on palattava töihin, kotiaskareiden pariin ja laittamaan lapset nukkumaan. Julkilausumat ovat komeaa kuultavaa juhlapuheissa, mutta niillä ei nälkä pysy loitolla edes yhden sarjamaratonin verran. Suurin osa meistä jää Omelasiin, ja vain harva edes harkitsee elämää erämaassa. Itse asiassa monet pyrkivät Omelasiin tietoisina sen varjopuolista, koska se on parempi kuin muut vaihtoehdot. Suomessakin joudutaan tekemään päätöksiä, kun sopeudumme uusiin uhkiin ja mahdollisuuksiin. Toivottavasti löydämme hyvän tasapainon keinovalikoiman hyötyjen ja haittojen välille.