Ihmeotukset ja niiden tunnustetut olinpaikat

Usko ajattelun oikopolkuna

Usko on ihmismielen sisäänrakennettu ominaisuus. Todellisuus on liian monimutkainen, jotta ajattelumme voisi perustua pelkkään rationaaliseen päättelyyn. Maailman ymmärtämiseksi ja siinä toimimiseksi ihmiset luovat kertomuksia, jotka luovat järjestystä kaaokseen. Niinpä jumalansa hylännyt maallistunut ihminen takertuu toisiin symboleihin kuten valtioon, johon projisoi tunteitaan ja odotuksiaan.

Valtion roolihahmo, näyttämönä koko maailma

Valtio on sosiaalinen konstruktio samoin kuin esimerkiksi suuryritykset tai rahatalous. Se on mielikuvitusolento, joka saa hahmonsa ja voimansa siitä, että kollektiivisesti uskomme sen todelliseksi. Valtiolla ei ole tahtoa eikä tunteita siinä mielessä kuin elollisilla olennoilla. Pikemminkin se on tiettyä tarkoitusta varten suunniteltu kone, jolla on oma toiminnallinen logiikka.

Kun ihminen tuntee voimattomuutta maailman vääryyksistä, hän huutaa tyhjyyteen niiden poistamiseksi. Yksi ilmenemismuoto on vaatia valtiota tunnustamaan tietty entiteettiTätä kirjoittaessa esillä on Palestiinan valtion tunnustaminen.. Suomen valtion tuomarin roolin penäämistä voisi verrata rukoukseen polvistumiseen. Suomella ei kuitenkaan ole Iranin mallin mukaista Hyveiden edistämisen ja paheiden torjumisen ministeriötä, johon vetoomus tulisi osoittaa.

Mikä on tällaisen eleen tarkoitus? Yksilön kannalta tarkoituksena voi hyvinkin olla rituaalinen puhdistautuminen. Toinen tunnistettava ominaispiirre on ulkopolitiikan käyttäminen sisäpolitiikan välineenä. Hyvesignaloinnilla saa poliittisia pisteitä eikä kuulijakunnalla ole kiinnostusta perehtyä taustoihin ja laajempiin kokonaisuuksiin. Jos olisi, he saattaisivat ihmetellä, miksi huoli kärsimyksestä on niin valikoiva. Maailmassa on paljon konfliktejaKuolleiden määrän arvioidaan olevan Syyriassa 656 000 ja Jemenissä 400 000., jotka eivät ylitä uutiskynnystä.

Suomen selviytymisstrategia

Kun presidentti Koivistolta kysyttiin Suomen ideaa, hän totesi sen olevan selviytyminen. Hän tarkoitti, että Suomen kaltaisilla pienillä mailla on kovin vähän liikkumavaraa kansainvälisellä areenalla. Ulkopolitiikan tavoitteena on turvata Suomen asema ja tasapainoilla isojen pelureiden siirtojen mukaan joutumatta näiden puristuksiin. Suurvalloilla on laajempi liikkumavara ulkopolitiikkansa suhteen. Nekin harjoittavat ulkopolitiikan käyttöä sisäpolitiikan välineenä, mutta sen seuraukset ovat toisenlaiset kuin pikkuvaltioille. Suurvallat harjoittavat myös moraaliposeerausta, mutta sillä on lähes aina konkreettinen tavoite, kuten tietyn toiminnan oikeuttaminen.

Mitä haittaa sitten voisi olla siitä, että fiktiivinen hahmo tunnustaa toisen mielikuvitusolennon todeksi? Kylmän sodan aikana eläneille suomalaisille reaalipolitiikka oli tuttua. Tämä ilmeni Paasikiven toteamuksessa ”Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen”. Se konkretisoitui myös YYA-sopimuksessa, joka virallisessa liturgiassa esitettiin positiivisessa valossa. Välttämättömyydestä tehtiin hyve. Siinä tilanteessa oli pakko kumartaa itään ja pyllistää länteen niin vähän kuin mahdollista.

Uljas uusi maailmanjärjestys

Pienet maat tottuivat luottamaan toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain johdolla rakennettuun ja ylläpidettyyn sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen. Sen kulmakiviä olivat YK:n, OECD:n, GATTin (nykyinen WTO) ja ICC:n kaltaiset monenkeskiset instituutiot ja sopimukset. Suomen ulkopolitiikka nojautui tuolloin puolueettomuusväittämään ja kansainvälisten järjestöjen merkityksen korostamiseen. Suomi liittyi kaikkiin läntisiin organisaatioihin paitsi puolustusliitto NATO:on, koska Neuvostoliitto ei sitä hyväksynyt.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen oli lyhyt toiveikas kausi, jonka odotettiin johtavan demokratian voittoon kaikkialla maailmassa. Luotettiin siihen, että konfliktit ratkaistaisiin rauhanomaisesti ja kansainvälisen yhteistyön edut estäisivät vastakkainasettelun. Tämä kuvitelma rikkoutui viimeistään 2014, kun Venäjä aloitti sodan Ukrainassa. Kun myös Yhdysvallat on vetänyt tukensa luomiltaan rakenteilta, ollaan kylmän sodan aikaisissa asetelmissa sillä erolla, että kansainväliset instituutiot ovat lähinnä kulisseja.

Reaalipolitiikka on tehnyt paluun, mutta maailma on vaikeammin ennustettava kuin kylmän sodan aikana. Suomi selvisi vaaran vuosikymmenistä esittämällä puolueetonta ja välttämällä osallistumista peleihin, joissa ei ollut voitettavaa. Maailma jakautuu tälläkin kertaa blokkeihin, joita on osittain vielä vaikea tunnistaa. Näyttäisi kuitenkin siltä, että Suomen viiteryhmään kuuluvat teknologisesti edistyneet demokratiat.

Kuka ansaitsee paikan auringon alla?

Progressiivisiksi itseään kutsuvat ajavat valtion roolin laajentamista. Liberaalin ihmisen iltarukoukseen taas kuuluu toive valtiosta, joka malttaa tehdä vähemmän. Valtio saa aikaan enemmän, kun se keskittyy perustehtäviinsä. Poliittisen järjestelmän kuuluu päättää, mitä nämä tehtävät ovat. Moraaliposeeraus ei mielestäni kuulu niihin, vaikka se on usein poliittisen keskustelun keskipisteessä.

Sen sijaan perustehtäviin kuuluu suomalaisten etujen ajaminen vaarallisessa maailmassa. Jos tämä ei ole valtion ensisijainen tehtävä, joudumme kyseenalaistamaan valtion legitimiteetin. Miksi Suomen valtio on olemassa? Tai kun muistamme valtion luonteen mielikuvitusolentona: miksi puhallamme siihen hengen?

Maailma, jossa elämme, koostuu tarinoista. Niitä syntyy ja niitä unohdetaan. Osa tarinoista saa paikan auringon alla, osa kuihtuu pois. En koe Suomen tehtäväksi näytellä sivuroolia toisten tarinoissa. Ne voivat olla oikeutettuja, mutta meillä on tarpeeksi tekemistä omamme kanssa, jotta se jatkuisi ja ehkä jopa kukoistaisi.