Virvatulenkantajat

Kuin kala vedessä

Omaa kulttuuria on vaikea havaita. Se on kuin vettä kaloille. Olemme sen ympäröimiä ja hengitämme sitä, mutta emme näe sitä suoraan. Sen virtaukset ja pyörteet tulevat näkyviksi vasta, kun pysähtyy tarkkailemaan, miten ne vaikuttavat kaikkeen.

Vaikeuksiin on parasta suhtautua haasteina. Niinpä hyppään hetkeksi vedestä ja laitan päähän marsilaisen antropologin silmälasit nähdäkseni lähelle.

Tragedioita ja utopioita

Ajallemme ominaista on jyrkkä poliittinen vastakkainasettelu, mutta syvemmällä vaikuttaa jakautuminen kahteen erilaiseen ihmiskäsitykseen, jotka Amerikan kansallisaarteeksikin kutsuttu Thomas Sowell nimesi rajalliseksi visioksi ja rajattomaksi visioksiAjatus sisältyy vuonna 1987 ilmestyneeseen kirjaan A Conflict of Visions. Toiset ajattelijat ovat käyttäneet myös termejä traaginen visio ja utooppinen visio.

Traaginen ihmiskuva olettaa ihmisen olevan luonnostaan itsekkäästi motivoitunut ja erehtyväinen. Vajavainen ihminen kykenee sekä hyvään että pahaan, joten hänen tulee jatkuvasti kilvoitella tullakseen paremmaksi. Pahuus ei ole pelkästään ulkopuolinen uhka, vaan jokaisen sisäänrakennettu ominaisuus.

Maailma ei koskaan ole täydellinen, joten politiikan tavoitteena on mahdollisimman hyvä tulos mahdollisimman monille. Tähän päästään sääntöjen, instituutioiden ja perinteiden avulla. Kompromissit ovat välttämättömiä, koska täydellisiä ratkaisuja ei ole olemassaThomas Sowell käyttää ilmaisua: There are no solutions, only trade-offs.. Kaikilla järjestelyillä on kääntöpuolensa.

Utooppinen ihmiskuva puolestaan olettaa, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja että pahuus johtuu olosuhteista, eriarvoisuudesta ja vallan väärinkäytöstä. Jos sorron rakenteet poistetaan, ihminen vapautuu toteuttamaan luonnollista hyvyyttään. Tämä johtaa ajattelemaan, että ihanneyhteiskunta on mahdollinen.

Koska yksilö voi sopivissa oloissa saavuttaa moraalisen täydellisyyden, jotkut ovat edistyneet pidemmälle itsekkyyden voittamisessa. He ovat immuuneja vallan korruptoivalle vaikutukselle ja voivat näin ollen päättää suunnan muiden puolesta. Utooppisen vision mukaan kaikkiin ongelmiin on täydellinen ratkaisu, joten kompromisseja ei voi hyväksyä. Oheisvahingot ovat väistämättömiä, kun edetään kohti utopiaa.

Hötkyn hurmio

Pride on aikamme menestyksellisin hurmosliike, joten se ansaitsee tulla tarkastelluksi ensimmäisenä. Nykymuodossaan se lupaa kärsimyksestä vapautumista rituaalisen tunnustuksen avulla. Se tarjoaa voimakkaan yhteisöllisen kokemuksen, jonka päätapahtuma huipentuu bakkanaaliin. Liikkeen symboleina koreilevat ylpeyden ihannointi ja optinen harha.

Kuten kaikki menestyneet vallankumoukset, Pride on hylännyt alkuperäiset ihanteetStonewall-liike vastusti poliisin väkivaltaa ja homoseksuaalisuuden kriminalisointia. ja syönyt omat lapsensa. Vapautusliikkeestä on tullut uusi moraalinen auktoriteetti, joka ei enää puolusta yksilönvapautta vaan oikeaoppisuutta. Stonewallin kapinalliset halusivat elää rauhassa. Pride vaatii yhteiskuntaa osallistumaan riittiin, jossa hyväksynnästä on tehty velvollisuus.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä

Liikkeen nimi kuvastaa aiemmin koetusta häpeästä luopumista. Häpeän vastakohta ei kuitenkaan ole ylpeys vaan kunnia tai omanarvontunto (dignity). Ylpeys on itse asiassa häpeän kanssa saman haavan narsistinen ilmentymä, jonka avulla ego pyrkii suojelemaan itseään. Terve itsetunto ei kaipaa tällaista ylikompensaatiota.

Symbolisesti kiinnostavaa on, että ylpeys on myös luomistarinan mukainen perisynti, jonka seurauksena muut paheet ja kärsimys tulivat maailmaan. Ylpeydessään ihminen kuvitteli voivansa tulla jumalten kaltaiseksi eli täydelliseksi. Hän avasi silmänsä ja tuli tietoiseksi omasta alastomuudesta eli haavoittuvuudesta ja puutteellisuudesta. Langennut ihminen menetti itsekunnioituksensa ja vajosi häpeään.

Maallinen pyhä

Ihmisoikeudet ovat saaneet yhteiskunnassamme korkeimman sijan. Uskomme, että ihmisarvo on jakamaton ja että arvomme ovat universaaleja. Monelle tulee yllätyksenä, että suuri osa ihmiskunnasta ei jaa käsitystämme. Näköharha peittyi aikaisemmin länsimaiden kulttuurivaikutuksen ylivoimaisuuden alle. Nyt kun kilpailevat arvojärjestelmät ovat vahvistuneet, on helpompi tarkastella arvopohjamme alkuperää.

Kaikille yhteinen ihmisarvo ja ihmisoikeudet ovat kristillisen etiikan tuotos. Ihmisarvokin juontuu edellä mainitusta Raamatun luomistarinasta, jonka mukaan Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Tämän takia jokainen ihmisyksilö on pyhä. Olemme maallistumisen myötä unohtaneet tämän perustan ja siksi oletamme virheellisesti, että kaikki uskovat samoin.

Ihmisoikeudet puolestaan kumpuavat rakkauden kaksoiskäskystäRakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi ja kultaisesta säännöstäKaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.. Kultaisen säännön vastine löytyy monista muistakin uskonnoista jossain muodossa, mutta kaikille yhteinen ihmisarvo on kristillinen innovaatio.

Pahuuden outo kuolema

Monet arvomme ovat ihmisiän aikana kääntyneet päinvastaisiksi. Kulttuurimme pohjalla vaikuttava judeo-kristillinen traaginen ihmiskuva sisältää ajatuksen, että tarvitsemme ihmisluontoa hillitseviä instituutioita ja rajoja. Ihmisen toimintaa tulee ohjata tarjoamalla oikeansuuntaisia kannustimia ja sääntöjä. Ihmisluonnon vajavuuden tunnustaminen johti itsekorjaaviin mekanismeihin, joilla pyrittiin ylläpitämään järjestystä moraalisten hyveiden, sanktioiden ja vastuiden avulla.

Tilalle on tullut utooppinen ihmiskäsitys, jonka pohjavireenä on oletus ihmisen synnynnäisestä hyveellisyydestä. Kaikki kielteiset ilmiöt kuten väkivalta ja päihteiden väärinkäyttö nähdään traumaattisista kokemuksista tai yhteiskunnallisista epäkohdista johtuvana ymmärrettävänä oireiluna.

Kriminaalipolitiikassa tämä ilmenee rikoksen tekijän oikeuksien korostamisena ja rangaistusten välttämisenä. Oletuksena on, että rikolliset voidaan helposti kuntouttaa yhteiskuntakelpoisiksi. Sosiaalipolitiikassa taas on vallalla käsitys, että yhtäläisten mahdollisuuksien tarjoaminen ei riitä, vaan tavoitteena on lopputuloksen tasaaminen. Ennen painotettiin ihmisen vastuuta ja kykyä kasvaa tilanteen tasalle. Sananparreksi puettuna todettiin, että Jumala auttaa niitä, jotka auttavat itseään.

Toksisen feminiinisyyden yliymmärtämisellä kyllästämä yhteiskunta uskoo voivansa rakastaa pahantekijät ehjiksi. Ristiriitaista kyllä, sosiaalista mediaa seuratessa näyttää, että ainut puhdasta vihaa ansaitseva rikos on eri mieltä oleminen. Mielipiteen- ja sananvapaus on teoriassa tärkeimpiä oikeuksiamme. Poliittisen väkivallan hiljainen hyväksyntä on kuitenkin tavallisempaa kuin kuolemanrangaistuksen kannatus mitä hirveimmistä rikoksista. Edes vihapuheen ei pitäisi olla vakavampi rikos kuin itse väkivalta. Millainen ideologia tarvitsee väkivaltaa toisinajattelijoiden vaientamiseen?

Peruseetoksena on nykyään pahuuden olemassaolon ja laajemmin henkilökohtaisen vastuun kieltäminen. Mutta jos pahuutta ei ole, loogisesti ei ole hyvyyttäkään. Yhteiskuntamme elää moraalisessa tyhjiössä. Ympäröivä vesi on hapetonta ja myrkyllistä.

Jatkuvan muutoksen mantra

Sateenkaaren tavoittelu on loputonta juoksua virvatulen perässä eikä sen päässä ole aarretta odottamassa. Kulttuurievoluution kannalta muutokset ovat tietysti tärkeitä. Pysähtyneisyyden välttämiseksi tarvitaan sopiva määrä uudistuksia, mutta jatkuva muutos on hapuilua pimeydessä.

Progressiiviseen ohjelmaan kuuluu kuvainraasto ja rakenteiden itseisarvoinen ravistelu ikään kuin kaikki perinteet olisivat pelkkää muinoin kuolleiden ihmisten luomaa ryhmäpainetta. Näkemys ei perustu ymmärrykselle, vaan aikaisempien sukupolvien ylenkatsomiselle.

Huomaamatta jää, että monet traditiot ovat itse asiassa menneisyyden radikaaleja kokeiluja, jotka osoittautuivat aikaa kestäviksi. Aivan kuten lajien evoluutiossakin, useimmat satunnaiset muutokset ovat haitallisia. Evoluution toinen mekanismi on elinkelvottomien kokeiluiden karsiutuminen. Kulttuurimme näyttääkin päätyneen umpikujaan. Se ei erota elinkelpoista kelvottomasta eivätkä sen jäsenet kykene enää edes lisääntymään.

Karilta selville vesille

Nietzsche julisti, että Jumala on kuollut ja että me olemme hänet surmanneet. Toisin kuin usein ajatellaan, tämä ei ollut voitonjulistus, vaan kauhistunut varoitus. Nietzsche ymmärsi, että koko arvo- ja merkitysjärjestelmä oli rakennettu uskonnon varaan. Perustan kadotessa kaikki sen päälle rakennetut viitekehykset murenisivat. Kun ihminen teki itsestään moraalisen mittapuun, arvojärjestelmästä tuli itseään tukasta kannatteleva paroni von Münchhausen.

Hylkäsimme Jumalan ylimpänä auktoriteettina ja otimme tilalle ihmisarvoihanteen. Kun Jumala kuoli ajattelussamme, ihmisarvoltakin putosi pohja. Se leijuu tyhjän päällä. Tietämisellä on rajansa, vain usko voi olla varmaa. Yhteensovittamattomien ristiriitojen vuoksi yhteiskuntamme on hajoamistilassa.

Nykyinen kulttuurimme on lähempänä utooppista kuin traagista ihmiskuvaa. Utooppinen ihmiskuva on houkutteleva, mutta psykologisen harhaisuutensa vuoksi erittäin vaarallinen. Tälle pohjalle rakennetut ideologiat kuten kommunismi ja fasismi ovat toistuvasti päätyneet siihen, että utopiaa vastustavien eliminointi on paitsi hyväksyttävää myös välttämätöntä.

Ehkä parhaiten tätä on kommentoinut vallankumoukseen pettynyt romanialainen kirjailija Panait Istrat. Kun aatetoverit puolustelivat Stalinin terroria sanomalla: ”Omelettia ei voi tehdä rikkomatta kananmunia”, Istrat vastasi: ”Näen rikotut kananmunat. Missä on omeletti?”

Moraalinen selkeys on psyykkisen terveyden perusta. Ihmismieli tarvitsee käsityksen oikeasta ja väärästä sekä uskon, että omilla teoilla on merkitys. Kun nämä rajat hämärtyvät, todellisuuden taju alkaa kadota. Kontrollin menettämisestä seuraa eksistentiaalinen kriisi, joka oireilee muun muassa ongelman kieltämisenä ja sijaistoimintoina.

Uskonnollinen herääminen ja menneisyyden nostalgisointi tuskin ratkaisevat ongelmiamme. Voisimme kuitenkin aloittaa tervehtymisen tutkimalla, mitkä osat entisestä olisivat olleet säilyttämisen arvoisia.