Trumpin tullipolitiikka ja esikuva

Ihana sana

Kun suomalaisilta kysytään kauneimmista sanoista, he mainitsevat sellaisia kestosuosikkeja kuin lumi, kiuru, luonto ja rakkaus. Donald Trump sen sijaan on kertonut lempisanansa olevan Tariffs (tullit), joka on hänen mukaansa englannin kielen kaunein sana. Trump löysi tämän pitkäaikaisen ihastuksen tutkiessaan oman napansa ohella William McKinleyn poliittista uraa. Niinpä päätin hiukan pöyhiä historian tunkiota.

Isoja, upeita tulleja

Trump on esittänyt, että tullien avulla voitaisiin kerätä niin paljon verotuloja, että niillä voitaisiin maksaa pois koko valtionvelka. Sisällissotaan (1861-1865) saakka liittovaltio kattoikin peräti 80-90% menoistaan tulleilla. Sodan rahoittamiseksi otettiin käyttöön valmisteveroja ja säädettiin ensimmäinen liittovaltion tulovero. Tämä monipuolisti veropohjaa ja vähensi tullien suhteellista merkitystä.

McKinley profiloitui tullipolitiikan esitaistelijana kongressissa, Ohion kuvernöörinä ja lopulta presidenttinä. 1800-luvun lopulla Yhdysvallat oli yhä maatalousvaltainen valtio, jonka kehittyvä talous tarvitsi suojaa ulkomaiselta kilpailulta. Niinpä McKinley ajoi korkeita suojatulleja, jotta kotimainen tuotanto voisi kasvaa ja monipuolistua.

Lopulta tullituloja kertyi niin paljon, että niistä muodostui ongelma. Valtiontalouden valtava ylijäämä rajoitti muun talouden kehittymistä. Demokraatit halusivat alentaa perittävien tullien prosentteja, kun taas tullikomitean puheenjohtajana toiminut McKinley esitti, että tavoitteeseen päästäisiin paradoksaalisesti korottamalla niitä edelleen. Tämä ilmiö tunnetaan nykyään Lafferin käyränä. McKinley ajoi siis korkeita tulleja supistaakseen tuontia ja pienentääkseen valtion tuloja.

Vuonna 1890 säädetty McKinleyn tariffilaki toimi juuri kuvatulla tavalla. Se toimi niin hyvin, että helposti ennustettava hintojen nousu raivostutti äänestäjät. Tämän seurauksena republikaanit menettivät lähes puolet edustajapaikoistaan. Tämä maksoi myös McKinleyn kongressipaikan, mutta hänet valittiin pian Ohion kuvernööriksi.

Tullien epäpyhä kolminaisuus

Tullit eivät ole neutraali verotekninen väline, vaan myös ja ehkä ennen kaikkea talous- ja ulkopolitiikan työkalu. Yhdysvalloissa tämä on perinteisesti tiivistetty seuraavasti:

• Revenue – Valtiontulojen kerääminen, erityisesti ennen tuloverojen merkityksen kasvua
• Restriction – Protektionismilla rajoitettiin ulkomaista kilpailua ja suojattiin kotimaista teollisuutta ja työpaikkoja
• Reciprocity – Tulleista neuvoteltiin vastavuoroisuuden periaatteella

McKinley oli pragmaatikko, jonka painotukset vaihtelivat näiden kolmen välillä talouden kehittyessä. Hän aloitti kovalinjaisena protektionistina. Kun talous monipuolistui ja kilpailukyky parani, hän alkoi korostaa keskinäisten kauppasopimusten hyötyjä. Vähitellen kävi myös selväksi, että kaikkia kolmea tavoitetta ei voi ajaa yhtäaikaisesti. Yhden ulottuvuuden korostaminen johtaa toisten vaikutuksen pienenemiseen.

Vertailu Trumpiin

Trump ainakin esittää ihailevansa McKinleyn varhaista protektionismia. Trumpin ajattelussa korostuu kuitenkin rajoittava, painostava ja pakottava sävy. McKinleyn käytännöllinen vakautta edistävä lähestymistapa loistaa poissaolollaan.

Myös Trump vetoaa kansalliseen etuun, mutta tekee sen tyylilleen uskollisella vastakkainasettelun paatoksella. McKinley ymmärsi yhteistyön ja suostuttelun merkityksen. Trumpin retoriikalle ominaista on mahtailu ja riidankylväminen. Tässäkin yhteydessä tulee huomioida Trumpin tapa viestiä.

Kommunikaation tarkoitus ei ole välittää informaatiota vaan tunteita

Trump laukoo uhkauksia, ristiriitaisia väitteitä ja suoltaa suoranaisia valheita. Tämä on tarkkaan harkittu kommunikaatiostrategia. Sillä on viisi erillistä päämäärää:

• Mobilisointi: suuret sanat ja lupaukset innostavat kannattajia
• Hämmentäminen: karkeudet ja ristiriitaisuudet sekoittavat vastustajien pasmat
• Lojaaliustesti: absurdin väitteen hyväksyjä sitoutuu aatteeseen
• Dominanssi: totuuden määrittäminen on vallan korkein muoto
• Harhautus: silmänkääntäjä siirtää huomion pois varsinaisesta toiminnasta

Siksi myös tullipolitiikka on Trumpille väline, ei itsearvoinen tavoite vaan polttoainetta mediasirkuksen pyörittämiseen.

Silkkoa sisältä

McKinleyn tullipolitiikalla on ajallinen ja kausaalinen yhteys rosvoparonien kultakauteen. Tullit suojasivat kotimaisia toimijoita tehokkaammilta ulkomaisilta kilpailijoilta. Ne suosivat valikoivasti joitain aloja ja sorsivat toisia. Tulleihin vaikuttamalla häikäilemättömät liikemiehet saivat kilpailuedun, mikä johti politiikan korruptoitumiseen ja taloudellisen vallan keskittymiseen. Ehkä McKinley oli idealisti, joka ei arvannut politiikkansa kaikkia seurauksia.

Trump sen sijaan ei pyri estämään kaverikapitalismin uutta nousua vaan hyödyntämään ja ohjaamaan sitä. Kaaoksen ruokkiminen luo tilaisuuksia varallisuuden uusjakoon ja rakenteellisiin muutoksiin. Tämän takia raharikkaat ryhmittyvät innokkaasti Trumpin ympärille, vaikka hänen kauppapolitiikkansa ja liittolaisten uhkailu on taloudelle tuhoisaa. Nopeasti muuttuvat tilanteet ja rajut liikkeet hyödyttävät sisäpiiritietoa hyödyntäviä pohattoja.

Poliittinen sekasorto ja taloudellinen epävarmuus eivät ole huonosti harkitun politiikan sivutuotteita vaan niiden varsinainen tarkoitus. Ne luovat systeemisiä häiriöitä, levottomuutta ja epäluottamusta markkinoille. Tämä mahdollistaa vallan ja varallisuuden uusjaon hallitsijan suosikeille. Samalla nämä oligarkit sidotaan Trumpista riippuvaiseen suosikkijärjestelmään.