Lukijalle

Kansantarinoiden rikas perinne

Kansantarinat ovat kulkeneet suullisena perintönä vuosisatoja ennen kuin niitä alettiin kerätä kirjalliseen muotoon. Niinpä tarinoista on useimmiten lukemattomia alueellisia ja kertojakohtaisia versioita. Tarinat ovat eläneet myös ajan kuluessa.

Rikkaassa kerrontaperinteessä ei ole ”alkuperäistä” versiota, jonka voisi valita käännettäväksi. Muissakin kuin eurooppalaisissa tarinoissa näkyy sama disneyfikaatio, joka kesytti Grimmin sadut. Alun perin roiseista ja raaoista tarinoista on muokattu ajan henkeen ja lasten korville paremmin sopivia vesitettyjä versioita, joita pidämme ”oikeina”.

Esimerkiksi monet japanilaiset tarinat siistittiin jo Meiji-kaudella. Yksi tunnetuista muokkaajista oli Iwaya Sazanami, jonka versioihin perustuvia suomennoksia voitte löytää näiltäkin sivuilta. Sazanamin tavoitteena oli tehdä tarinoista lapsille sopivia ja samalla tukea kansallista kasvatusta. Hänen versioissaan julmuuksia on karsittu, mutta moraaliset opetukset on säilytetty.

Käännös ei ole koskaan sanatarkka – tai ainakaan hyvä suomennos ei ole sellainen. Nämä suomennokset ovat kuin kansanperinnettä. Jos jokin ei tunnu enää toimivalta, se saattaa muuttua kesken kerronnan. Saattaapa koko tarinan juonikin joskus vääntyä uudeksi. Ajalle ja paikalle ominainen kulttuurinen konteksti on yritetty säilyttää. Joskus käsitteitä, sanoja ja tapoja on muutettu paikallistamalla ne nykysuomalaiselle lukijalle helpommin ymmärrettäviksi.

Japanin kansantaruista käytetty sana mukashibanashi tarkoittaa kirjaimellisesti vanhaa tarinaa tai muinaista kertomusta. Usein termiä käytetään tarkoittamaan erityisesti perinteisiä satuja. Tässä yhteydessä viittaan sillä suullisen perinteen rajoihin asettautumattoman luonteen mukaisesti väljästi kaikkiin vanhoihin tai uusvanhoihin tarinoihin.