Hōichi Korvaton – 耳なし芳一

Korvaton kuuleva, sokea näkevä

Yli seitsemänsataa vuotta sitten käytiin Shimonosekin salmessa Dan-no-uranHistoriallinen meritaistelu käytiin Dan-no-ura (壇ノ浦) -nimisellä merialueella 1185. vesialueella ratkaisutaistelu, joka päätti Heike- ja GenjiHeike ja Genji olivat Kamakura-kauden alun kilpailevia sukuja.-suvun välisen pitkän kamppailun valta-asemasta. Tuolla merenlahdella käydyssä sodan loppunäytöksessä Heike-suku tuhottiin täysin. Kuoleman kohtasivat myös naiset, lapset ja suvun lapsikeisari, Antoku Tennō.

Siitä lähtien meri ja sen rannikko ovat olleet kummitusten riivaamia. Olen toisaalla kertonut siellä tavattavista oudoista ravuista– Heikegani-ravuiksiHeike-rapujen kilpien kuviot muistuttavat ihmiskasvoja – legendan mukaan kaatuneiden Heike-soturien henget ovat niissä läsnä. kutsutuista – ja öisin kaikuvista taistelun äänistä sekä virvatulista, jotka leijuvat aaltojen yllä näkymättömän armeijan soihtujen lailla. Mutta taru Mimi-nashi Hōichista ei ole pelkkä kummitustarina, se on totta. Ja tarinan muisteleminen tuo tuskan pintaan.

Hōichi oli sokea runonlaulaja, biwa-soittajaBiwa (琵琶) on nelikielinen japanilainen luuttusoitin. ja tunnettu tarinaniekka. Jo lapsena hän oli oppinut sekä soittamisen että resitoimisen taidon. Häntä pidettiin biwa-hōshiBiwa-hōshit (琵琶法師) olivat sokeita kiertäviä munkkeja, jotka kertoivat sankaritaruja biwan säestyksellä.-perinteen ihmelapsena. Nuoren ikänsä ansiosta hän teki vieläkin suuremman vaikutuksen. Niinpä hän oli pappien suosima vieras Akamagasekin temppelikaupungissa. Myös paikalliset samurait pitivät hänestä ja tavallinen kansa ihaili häntä suuresti.

Uransa alussa Hōichi asui Amidaji-temppelissä, joka on yhä pystyssä Shimonoseki-salmen rannalla. Hän toimi temppelin palvelijana. Pappi kohteli häntä ystävällisesti. Tämä oli myös opettanut hänelle Heike-suvun tarinan biwan säestyksellä. Noihin aikoihin tarina kaikui joka ilta biwan säestämänä.

Eräänä kesäyönä pappi kutsuttiin naapurustoon toimittamaan buddhalainen seremonia. Hän määräsi Hōichin pitämään temppeliä silmällä poissaolonsa ajan ja pysyttelemään sisätiloissa. Niinpä Hōichi vetäytyi huoneeseensa ja valmistautui viettämään illan biwaansa soitellen.

Vähän päästä Hōichi kuuli itseään kutsuttavan kovaan ääneen nimeltä. Joku kailotti temppelin pääportin edessä kulkevalla tiellä. Vaikka hän oli sokea, hän havaitsiJapanilaisissa kertomuksissa sokeat voivat nähdä tai kokea henkien maailman toisin kuin näkevät miehen seisovan illan hämyssä. Samurailta vaikuttanut mies oli pukeutunut sotilasasuun. Mies käski Hōichia lähtemään mukaansa ja ottamaan soittimen mukaansa. Hänen oli määrä esiintyä ylhäiselle joukolle.

Hōichi oli häkeltynyt, mutta noudatti kehotusta viipymättä. Hän kummeksui sekä kutsun luonnetta että viestintuojan outoa hahmoa. Hänet johdatettiin suureen taloon, jossa oli koolla paljon väkeä. Tunnelma oli outo. Hänet noutanut mies esitteli hänet seurueen emännälle, arvovaltaa huokuvalle ylhäiselle naiselle. Nainen käski Hōichia esiintymään. Niinpä tämä ryhtyi soittamaan biwaa ja kertomaan Dan-no-uran taistelun tarinaa soittimensa säestyksellä.

Kun Hōichi palasi temppeliin, pappi torui häntä yksin ulos lähtemisestä. Silloin Hōichi kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut tajuamatta puhuneensa aaveille. Pappi ymmärsi, että jotain merkillistä oli tapahtunut ja että sokea mies oli joutunut lumouksen valtaan. Hän kielsi Hōichia lähtemästä enää yksin ulos. Hän jatkoi, että mitä hänelle sitten sanottaisiinkaan, hänen tulisi jatkaa biwan soittoa kysyjälle vastaamatta.

Sitten pappi ja tämän apulaiset riisuivat Hōichin ilkosilleen. He kirjoittivat musteella Viisauden SydänSydänsutra on Mahāyāna-buddhalaisuuden keskeisimpiä pyhiä kirjoituksia -sutran Hōichin päästä varpaisiin. Kun kirjoitus oli valmis, pappi käski Hōichia istumaan temppelin kuistille biwa sylissään ja esiintymään kuten tavallisesti. Hänen tuli pysyä aivan liikkumattomana kuin meditaatiossa, eikä vastata kenellekään.

Pian tämän jälkeen sokea mies kuuli taas äänen kutsuvan: ”Hōichi! … Hōichi!” Askeleet lähestyivät temppelin kuistia ja sitten pysähtyivät. Hōichi pysyi täysin liikkumattomana. Ääni alkoi mutista ja jupista, kunnes oltuaan pitkään hiljaa, se vetäytyi varjoihin.

Mutta seuraavana aamuna pappi löysi Hōichin yhä istumasta samassa paikassa korvat verta vuotavina. Syvästi murheellisena ja myötätuntoisena pappi selitti Hōichille, mitä oli tapahtunut.
– Pyhät tekstit suojasivat sinua. Ne oli kirjoitettu joka puolelle kehoasi paitsi korviin. Niinpä henget saattoivat viedä ne mukanaan. Mutta nyt vaara on ohi, eivätkä henget enää palaa.

Hōichia hoidettiin huolellisesti ja hän parantui nopeasti joskin korvia köyhempänä. Tarina hänen kummallisesta seikkailustaan levisi laajalti. Siitä pitäen hänet on tunnettu nimellä Mimi-nashi Hōichi eli Hōichi Korvaton.