Katoavan maan kaunis laulu
Kun aika oli vielä nuori, siellä missä meren hengitys hyväili rantakiviä, levittäytyi Tarujen maaAlkuperäisessä tarinassa Tangon maa (丹後国, Tango no kuni). Sen hiekkarannoilla taivaansini suli suolaiseen veteen ja aallot kantoivat heräämättömiä toiveita. Siellä asusteli nuorukainen nimeltä UrashimaUrashiman (浦島) nimi viittaa lahteen/rantaan ja saareen. Oivallinen nimi kalastajapojalle..
Hänen sydämensä sykki kesäyön kepeydellä. Päivisin hän laski verkkoja meren poveen ja öisin hän katseli tähtiä, jotka mustan veden kalvolla kiisivät kilpaa väikkyvien kalaparvien kanssa. Eräänä auringon kultaamana päivänä Urashima kulki ikuisena vellovan meren äärtä. Hän kuuli lasten ääniä, mutta leikin keskeltä kantautui heiveröinen voihkaisu. Tarkemmin katsoessaan hän näki, että lapset olivat napanneet kiinni pienen kilpikonnan ja nyt he piinasivat sitä kivillä ja kepeillä. Urashiman sydän läikähti. Hän lähestyi lapsia ja puhutteli heitä sanattomasti, avasi kämmenensä lasten ymmärtämäksi merkiksi. He luovuttivat kilpikonnan hänelle. Varovasti kuin aarretta kantaen Urashima piti kilpikonnaa sylissään ja laski sen mereen. Heti veteen päästyään se puikki vapauteen kuin sulavin sukkula.
Seuraavana aamuna meri huokaili haikeana. Sumu leijui unen usvana syleillen sen pintaa. Taivas ja vesi olivat yhtä, kuin maailmasta olisi kaikki muu turhana poistettu. Urashima seisoi yön pehmittämällä hiekalla ja tähysti kaukaisuuteen. Silloin tuttu kilpikonna lähestyi laineiden lomassa. Se ei näyttänyt enää pieneltä ja avuttomalta. Sen silmissä asui ihmisen sanoja syvempi viisaus. Se kutsui Urashimaa katseella, jota meri ja unet puhuvat äidinkielenään. Urashima antautui veden kannateltavaksi. Kilpikonna kääntyi ja ojensi selkänsä ratsuksi. Urashima kapusi kyytiin ja niin alkoi matka paikkaan, jossa maininkien matala murina vaimeni etäiseksi kaiuksi.
Sinne he sukelsivat päivänsäteen sammuttavien syöverien syleihin. Yllä meri sulkeutui yhä tiiviimmäksi ja ympärillä avautui uusi maailma täynnä vedenalaisina aurinkoina hehkuvia koralliriuttoja ja hopeisina unelmina hohtavia simpukoita. Leppoisa virta kantoi kulkijoita, ja pian heidän edessään kohosi LohikäärmelinnaLohikäärmelinna (龍宮城, Ryūgū-jō), on toinen maailma tai rinnakkaistodellisuus, jossa tavalliset säännöt eivät päde. kuin syvyyksien autiudessa kukkaan puhkeava aamunkoi. Linnan katot kimmelsivät kristallikruunuina ja sen avonaiset portit olivat punaista korallia. Paratiisilinnun väreissä liihottavat kalat uiskentelivat huolettomina. Palatsin portailla odotti prinsessa OtohimeNimen voi tulkita tarkoittavan toisen maailman nuorta prinsessaa. sanoittamaton hymy viehkeillä kasvoillaan. Otohime ojensi kätensä Urashimalle kutsuen kuin meri kutsuu rantaa ja kuin kuu kutsuu maata.
Aika lepäili syvänteen huouissa, kun päivät tai vuosisadat lipuivat helminauhana ohi. Urashima kulki koristelluissa meriruusujen täyttämissä puutarhoissa, joissa lentokalat ja pyöriäiset halkoivat vettä. Otohime kulki rinnalla, ja heidän onnensa hersyi vuolaana kymenä. Silti Urashiman kaipuu kihosi ja kasvoi. Pinnalla kajastava kuunsilta muistutti äidin laulusta, isän syleilystä ja kalastumajoista, joissa hänen nimeään ehkä vielä muisteltaisiin.
Eräänä iltana Urashima käänsi katseensa Otohimeen ja antoi hentojen pisaroiden vuon valua:
– Sydämeni kaipaa rantaa, jolla minut laulettiin maailmaan.
Otohimen silmissä siinsi suru, mutta hänen hymynsä ei himmennyt.
– Jos sielusi sitä haluaa, palaa pinnalle mutta ota tämä lipas mukaasi. Se on sinulle turvaksi ja muistoksi. Älä ikinä avaa sitä, ellei kaipuusi kasva suuremmaksi kuin kaikki, mitä olemme yhdessä olleet.
Urashima nousi kilpikonnan selkään, ja he lähtivät kohoamaan syvyyksien hiljaisuudesta kohti pintaa. Vesi oheni ympärillä, säteensä sammuttanut päivänvalo heräsi himmeänä henkiin. Meren jättäydyttyä taakse Urashima astui maan kamaralle. Mutta mikään ei ollut ennallaan. Hänen lapsuutensa ranta oli käynyt karuksi ja kapeaksi. Jalkojen alla pistelevä hiekka ei enää tuntenut häntä omakseen. Poissa olivat kalastusmajat, joiden savu oli noussut iltarukouksena taivaalle. Paikalla oli toisia taloja ja niiden pihoilla vieraita ihmisiä. Rannalla kulkevat ihmiset eivät tienneet hänen nimeään eivätkä muistaneet hänen äitiään ja isäänsä. Urashiman maailma oli poissa, eikä mennyttä saa takaisin.
Untuvankeveään lippaaseen oli säilötty Urashiman kaihon koko paino. Hän ymmärsi, ettei maailma enää ollut hänen eikä hän maailman. Hän avasi lippaan, josta nousi varjoa pehmeämpi, tähtiä kylmemmin himertävä utu. Se puki hänet ihoa myötäilevään vaippaansa. Se kietoutui hänen ympärilleen, kulki hänen ihoaan pitkin, ja sen kosketus kulutti nuoruutta kuin ajan hiekka. Urashiman polvet pettivät, kädet kuihtuivat, hiukset harmaantuivat ja katseen valo hiipui yhdessä nuotion viimeisten kipunoiden kanssa. Kun tuuli tyyntyi, rannalle jäi vain meren ja taivaan välinen ymmärrys ja muistamaton maailma.
Urashima Tarō on yksi Japanin tunnetuimmista tarinoista. Se on mainittu jo Nihon Shokissa (720 jaa.) ja Man’yōshūssa (700-luvulla), joten se on yksi vanhimmista säilyneistä japanilaisista kertomuksista. Vuosisatojen aikana tarinalle on käynyt kuten kaikelle elävälle. Se on muuttunut ja kehittynyt. Kertomuksellinen ydin on silti säilynyt samana: ihmisen matka toiseen maailmaan ja paluu muuttuneeseen todellisuuteen. Tämä tulkinta yhdistelee eri lähteitä ja muokkaa niitä. Pyrkimyksenä on kuitenkin välittää alkuperäisen tarinan kauneus.
Tarinan ydinteema on kaiken pysymättömyys (無常, mujo), joka on buddhalaisuuden tärkeimpiä oivalluksia. Muotojen maailma on katoava, kaikki on jatkuvassa muutoksen ja uudelleenluomisen tilassa. Mikään ei välty muutokselta: ei nuoruus, ei rakkaus, ei koti. Kauneus ja onni ovat ohikiitäviä päiväperhoja. Silti niistä jää jälki, vaikka maailma ei niitä muista.
Alkuperäisen tarinan Tangon maa (丹後国, Tango no kuni) on vanha provinssi, joka kuuluu nykyään Kioton prefektuuriin. Siihen liitetään monia tarinoita, kuten tämä Urashima Tarō. Tangomaa kuulostaa suomalaisen lukijan korviin Argentiinalta, joten nimi on vaihdettu tässä tulkinnassa Tarujen maaksi.
Urashiman (浦島) nimessä käytetyt merkit viittaavat lahteen/rantaan ja saareen. Oivallinen nimi kalastajapojalle.
Kilpikonna (亀, kame) symboloi pitkäikäisyyttä ja jopa ikuisuutta. Siihen liittyviä ominaisuuksia ovat viisaus ja maailmojen välisten matkojen mahdollistaminen. Sanotaan, että Intiasta on levinnyt länteen ajatus, jonka mukaan kilpikonna kantaa maailmaa kilvellään yhdessä norsujen kanssa.
Lohikäärmelinna (龍宮城, Ryūgū-jō), on toinen maailma tai rinnakkaistodellisuus, jossa maalliset säännöt eivät ole voimassa. Suomalaisittain voisi käyttää vaikka ilmaisua Ahdin asumus. Japanilaiseen maailmankäsitykseen kuuluu ajatus ihmisten maailman ja henkimaailman rajojen ohuudesta. Meri, vuoret ja metsät voivat toimia portteina toisiin maailmoihin.
Hyvien tekojen ja karmisen kohtalon suhde: Urashima pelastaa kilpikonnan pyyteettömästi. Hyvyys ei tässä tarinassa tuota mainetta eikä välitöntä palkintoa, vaan vie hänet matkalle, jossa hän oppii armosta ja omasta pienuudesta.
Lipas on muistojen ja ajan kätkö, kohtalon sinetti. Tyystin erilainen kuin antiikin Kreikan Pandoran lipas, josta vitsaukset karkasivat maailmaan jättäen jäljelle vain toivon.
Prinsessa Otohimen (乙姫) nimen voi tulkita tarkoittavan toisen maailman nuorta prinsessaa. Hän edustaa meren kauneutta, mysteeriä ja ajattomuutta, mutta myös toisen maailman houkutusta. Otohimen isä (龍神, Ryūjin) on meren ja vesielementin jumala, kunnioitettu ja pelättykin hahmo. Vesi on elämän ehto, mutta se voi myös viedä hengen.
Buddhalaisessa kontekstissa takertuminen on kärsimyksen alkulähde. Lopulta kaikesta on luovuttava. Haluaminen ja maailman pysäyttämisen toive ovat usvaan takertumista. Tarinan lopussa Urashima hyväksyy, että hänen täytyy päästää irti. Paluuta ei ole, mennyt ei palaa. Zen-buddhalaisuuteen liittyy ajatus, että jokainen tapahtuma elämässä on ainutkertainen. Tämä kiteytyy mietelauseeseen ”Yksi aika, yksi kohtaaminen” (一期一会, Ichigo ichie). Ajatus ei ole lännessäkään vieras. Herakleitosta mukaillen sanotaan: Mies ei voi astua kahdesti samaan virtaan. Sillä ei se ole sama virta, eikä mieskään ole sama.
Tarinan lopussa aika syö lapsensa. Vastaava myytti tunnetaan antiikin Kreikan tarustosta. Taivaan jumala Uranoksen ja maan jumalattaren Gaian poika Kronos kukisti isänsä. Hänelle ennustettiin samaa kohtaloa omien lastensa käsissä ja sen pelossa hän nieli lapset heti näiden synnyttyä. Myöhemmin ennustus silti toteutui, kun Zeus syrjäytti Kronoksen. Myöhemmissä tulkinnoissa Kronos yhdistettiin kaiken kuluttavaan aikaan, joka syö luomuksensa. Tarinoiden sävy ja tunnelma on kuitenkin lähes päinvastainen. Kreikkalainen myytti edustaa hurmetta ja kauheutta, Japanin kaihoa ja katoavaisuuden kauneutta. Aika ei ole hirviö, vaan luonnon vääjäämätön virta.
Sinuhe egyptiläisessäkin Kaptah tapasi sanoa: ”näin on aina ollut ja näin on aina oleva”. Mutta taisi olla sarkastisesti/kyynisesti siinäkin.
Sinuhen lukemisesta on jo yli 30 vuotta. Ajattelin silloin, että Waltarin Kaptahin suuhun laittamat sanat viittaavat Saarnaajan kirjaan: ”Ei ole mitään uutta auringon alla”. Tähän yhteyteen osuva lainaus samasta lähteestä voisi olla: ”Ei jää muistoa esi-isistä; eikä jälkeläisistäkään, jotka tulevat, jää muistoa niille, jotka heidän jälkeensä tulevat”.
Buddhalainen oppi katoavuudesta on lohdullisempi. Vaikka muistot haalistuvat, jokin jälki jää. Voimme yrittää vaikuttaa siihen, että vaikutuksemme maailmaan olisi enimmäkseen positiivinen.