Hymni vaihtuu marssiksi

Maailma on muuttunut. Tunnen sen vedessä. Tunnen sen maassa. Haistan sen ilmassa.

Euroopan yhtenäisyyden symbolina toiminut Oodi ilolleBeethovenin 9. sinfonian finaali, joka valittiin Euroopan unionin viralliseksi hymniksi. Sen sanoitus on peräisin Friedrich Schillerin runosta. on harmonian, idealismin ja toiveikkuuden ylistyslaulu. Se kuvaa kehnosti mantereen ja laajemmin koko läntisen sivilisaation nykyistä mielenmaisemaa. Monien mielissä sävelkulku on vaihtumassa marseljeesiksiMarseljeesi on sotilasmarssi, josta tuli Ranskan kansallislaulu. Sitä on käytetty myös vallankumouslauluna eri sanoituksilla. ellei peräti sielunmessuksiKatolisen kirkon jumalanpalvelus, jossa rukoillaan edesmenneiden puolesta..

David Betz on arvostettu sotahistorioitsija ja Lontoon King’s Collegen professori. Hänen erikoisalaansa kuuluvat nykyaikaisen sodankäynnin muuttuvat muodot ja länsimaiden sisäinen haavoittuvuus. Kun ansioitunut tutkija julkaisee artikkelisarjanmilitarystrategymagazine.com/article/civil-war-comes-to-the-west/ militarystrategymagazine.com/article/civil-war-comes-to-the-west-part-ii-strategic-realities/ lännen tulevista sisällissodista, sitä ei voi sivuuttaa salaliittoteoreetikkojen spekulaationa.

Vaikka Betz ennakoi konfliktin alkavan levottomuuksina ja jatkuvan pääasiassa matalalla intensiteetillä, hän käyttää johdonmukaisesti termiä sisällissota. Sana herättää suomalaisessa lukijassa väistämättä tiettyjä mielikuvia. Betzin määritelmä sisällissodalle on konflikti, jonka osapuolet ovat sodan alkaessa saman poliittisen yksikön alaisuudessa.

Tie sisällissotaan

Tarkastellaan aluksi tärkeimpiä sisällissotaan johtavia tekijöitä. Barbara Walterin mukaanValtiot ovat alttiita sisällissodille, kun nämä kolme tekijää osuvat yhteen. Barbara F. Walter, How Civil Wars Start (2022) ne ovat: identiteettipohjainen poliittinen polarisaatio, aiemmin hallinneen väestöryhmän kokemus asemansa heikentymisestä ja luottamuksen menettäminen instituutioihin. Muita syitä ovat odotusten ja todellisuuden välille muodostunut kuilu, eliitin tavoitteiden irtautuminen kansan todellisuudesta ja kilpailun kiristyminenTätä ilmiötä kuvaa Peter Turchinin käsite ”elite surplus”. Kun koulutettujen, kunnianhimoisten eliittiehdokkaiden määrä kasvaa nopeammin kuin tarjolla olevat valta-asemat, kilpailu kääntyy kohti järjestelmän haastamista. yhteiskunnan huipulla. Kapinajohtajat tulevat usein tämän kisan häviäjien joukosta.

Sisällissotaa ehkäiseviä tekijöitä ovat puolestaan yhteiskunnan vauraus, väestön sitoutuminen yhteisiin sääntöihin ja hallitsevan eliitin yhtenäisyys. Näitä on aiemmin pidetty länsimaiden vahvuuksina, mutta niiden vakauttava vaikutus on heikentynyt.

Myrsky nousee

Polarisaatio on etenkin Yhdysvalloissa yltynyt tasolle, jossa vastakkaisen leirin edustajia ei pidetä erimielisinä kilpailijoina vaan vihollisinaYhdysvalloissa on 1990-luvulta alkaen käytetty termiä ”kulttuurisota”, joka viittaa yhteiskunnan sisäisiin arvo- ja identiteettiristiriitoihin. Se kuvaa poliittista tilannetta, jossa vastakkainasettelu ei perustu taloudellisiin etuihin, vaan syviin erimielisyyksiin siitä, mikä yhteiskunta on ja millainen sen tulisi olla.. Samalla väestörakenteen muutos on metropoleissa ja etenkin nuorissa ikäluokissa niin nopeaa, että suurkaupungit ovat kuin vieraita saarekkeita isäntävaltioidensa sisällä.

Lännessä totuttiin teollisen vallankumouksen jälkeen siihen, että jokainen sukupolvi on edeltäjiään vauraampi, terveempi ja paremmin koulutettu. Nykynuoret saavat vanhempiaan heikompaa palkkaa ja he elävät taloudellisessa epävarmuudessa. Monilla ei ole realistisia uranäkymiä, ei toivoa omistusasunnosta, perheen perustamisesta eikä eläkkeestä. Joissain maissa jopa elinajanodote on nuorilla huonompi kuin edeltävällä sukupolvella. Länsimaissa yhteiskuntarauha on pitkään ostettu tulonsiirroilla ja hyvinvointivaltion palveluillaJo antiikin Roomassa kansan tyytyväisyys ostettiin leivällä ja sirkushuveilla – ”panem et circenses”. Modernissa lännessä sama rooli on ollut tulonsiirroilla ja julkisilla palveluilla, joilla on pidetty protestit kurissa.. Tämä tie on kuljettu loppuun, koska velkataakkaa ei voida paisuttaa loputtomiin.

Pahinta on kuitenkin kosmopoliittinen eliitti, joka suhtautuu epäillen kansalliseen etuun ja pitää sellaisesta puhumistakin nurkkakuntaisena. Hallitsevalta luokalta on unohtunut vallan oikeutuksen lähdeMax Weberin mukaan valta on legitiimiä vain, jos hallitut tunnustavat sen oikeutetuksi. Muuten kyse on pelkästä pakottamisesta., joka on heidän takapajuisena pitämänsä kansan toiveiden kuuntelu ja etujen ajaminen. Eliitin näkökulmasta kansallisvaltion rajatGlobaalin eliitin asenne kansallisvaltioon liittyy usein liikkuvuuden, markkinoiden ja arvojen priorisointiin. Tämä synnyttää jännitteitä, jos valtaapitävät irtautuvat paikallisesta todellisuudesta, kuten mm. Michael Lind ja Christopher Lasch ovat kuvanneet. ovat pelkkiä kartalle piirrettyjä viivoja.

Kun kansalaiset kokevat, että asiat eivät korjaannu äänestämällä, he menettävät uskonsa demokratian kykyyn ratkaista ongelmat. Mikään ei kuitenkaan muutu, koska poliittinen peli, byrokratia ja kansainväliset sopimukset estävät kaikki yritykset kääntää suuntaa. Järjestelmän vakaus on yksi demokratian eduista, mutta institutionaalinen umpisolmuTilanne, jossa hallinnolliset rakenteet kytkeytyvät toisiinsa niin tiiviisti, ettei mikään taho voi tai halua muuttaa suuntaa. Tähän turhautumiseen viittasi Donald Trumpin iskulause ”Drain the Swamp”. Siihen sisältyi lupaus siivota Washingtonin eliittiverkostojen muodostama hallintokoneisto. voi myös halvaannuttaa yhteiskunnan.

Multikultin mahalasku

Jo vuonna 2010 Angela Merkel ja David Cameron myönsivät julkisesti sen, mitä harva uskalsi sanoa ääneen. Eliitin lempihankkeisiin kuulunut monikulttuurinen kokeilu oli täydellinen epäonnistuminenMerkel totesi vuonna 2010 CDU:n nuorisojärjestölle pitämässään puheessa näin: Ajatus siitä, että erilaisista kulttuuritaustoista olevat ihmiset voisivat elää tyytyväisinä rinnakkain ei toimi. Tämä lähestymistapa on täysin epäonnistunut. Cameron totesi vuonna 2011 Münchenin turvallisuuskonferenssissa näin: Valtiojohtoinen tavoite toisistaan erillisten kulttuurien rinnakkaiselosta on epäonnistunut.. Se heikentää sosiaalista pääomaaSosiaalinen pääoma viittaa yhteiskunnan kykyyn toimia luottamuksen, normien ja verkostojen varassa. Robert Putnamin tutkimukset kuten ”Bowling Alone” korostavat kulttuurisen yhtenäisyyden merkitystä korkealle sosiaaliselle pääomalle., jonka korkea taso selittää yhteiskuntamme aiemman menestystarinan paremmin kuin mikään muu tekijä. Sosiaalinen pääoma toimii sekä toisilleen tuntemattomia ihmisiä yhdistävänä liimana että kanssakäymistä helpottavana voiteluaineena.

Vain sukupolvi sitten kaikki läntiset valtiot olivat enimmäkseen yhtenäiskulttuureja, joita yhdisti sama identiteetti ja kulttuuriperintö. Nämä mahdollistivat luottamusyhteiskunnan, joka on maailmassa harvinainen ilmiöLuottamukseen perustuvat yhteiskunnat – kuten Pohjoismaat, Saksa ja Japani – ovat maailman mittakaavassa poikkeuksia, kuten Francis Fukuyama osoitti teoksessaan ”Trust”. Yhtenäiskulttuuri loi perustan tälle luottamukselle, mutta nykyinen identiteettipolitiikka, jota Fukuyama käsittelee myöhemmässä teoksessaan ”Identity”, murentaa tätä yhteistä perustaa korostamalla ryhmäkohtaisia eroja yhteisten arvojen sijaan.. Monissa maissa siteet perustuvat edelleen lähinnä sukulaisuuteen ja heimosuhteisiin. Yhtenäiskulttuurimme hajoamisen vaikutusta tehostaa identiteettipolitiikkaAjatus, että yksilön asema määräytyy hänen ryhmäidentiteettinsä kuten etnisyyden tai sukupuolen perusteella., joka pirstoo ihmiset toisilleen vieraisiin ryhmiin.

Voisi kuvitella, että Eurooppa unissakäveleeChristopher Clarkin mukaan ensimmäisen maailmansodan syttyminen ei ollut yksittäisten virheiden seurausta. Johtajat ajautuivat kriisiin kuin unissakävelijät sulkien silmänsä seurauksilta. (The Sleepwalkers, 2012) kohti sisällissotaa samaan tapaan kuin aikanaan ensimmäiseen maailmansotaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole politiikan epäonnistuminen, vaan tietoisesti ja järjestelmällisesti ajetut muutokset. Suuntaa ei ole käännetty vieläkään, vaikka seuraukset ovat olleet pitkään nähtävissä.

Konfliktin väistämättömyys

Länsi ei täytä vain yhtä, vaan kaikki sisällissotaa ennakoivat tunnusmerkitPolarisaatio, aiemmin hallinneen ryhmän aseman mureneminen ja luottamuksen romahdus politiikkaan ja vieläpä erittäin selvästi. Barbara Walterin esittelemän mallinBarbara F. Walterin tutkimus ”How Civil Wars Start” esittää empiirisiin aineistoihin perustuvan mallin, jossa useiden tekijöiden yhteisesiintyminen kasvattaa sisällissodan todennäköisyyttä. mukaan näiden kriteerien täyttyminen merkitsee 4 % todennäköisyyttä sille, että maa ajautuu sisällissotaan seuraavan vuoden aikana. Riski on kumuloituva, joten viidessä vuodessa todennäköisyys kasvaa yli 18 prosenttiinViiden vuoden riski yhdelle maalle: 1 - (1 - 0,04)^5 ≈ 18,5 %.

Olemme luoneet puolen vuosisadan ajan rajatonta Eurooppaa, jossa tavaroiden ja pääoman lisäksi myös ihmiset ja ideat voivat liikkua vapaasti. Tämän takia yhdessä maassa käynnistyvä kuohunta leviää helposti muihin maihin. Ketjuvaikutuksen takia lännen ajautuminen sisällissotaan seuraavan viiden vuoden aikana on lähes varmaa (96 % todennäköisyysViidelletoista maalle laskettuna: 1 - (1 - 0,04)^(5×15) ≈ 95,7 % Tulos kertoo todennäköisyyden, että ainakin yhdessä maassa syttyy sisällissota seuraavan viiden vuoden aikana, kun useat maat täyttävät riskikriteerit.).

Rauhan loppu

Mikään sota ei ala yhtenä päivänä kuin veitsellä leikaten. Sitä ennakoivia merkkejä on aina nähtävillä, kun rauhantila muuttuu vähitellen uhkaavammaksi. Länteen on jo syntynyt varjoyhteiskuntia, joissa virallisen valtion rooli on heikentynyt. Näissä noudatetaan toisia lakeja ja tapoja eivätkä viranomaiset enää välttämättä voi mennä niiden alueelle sopimatta siitä paikallisten jengipomojen kanssa. Alueellisen hallinnan menettäminen on epäonnistuneen valtion tunnusmerkkiFragile States Index (The Fund for Peace) arvioi valtioiden vakautta mittaamalla 12 indikaattoria, kuten valtion kykyä kontrolloida aluettaan, turvata kansalaistensa oikeudet ja estää rinnakkaisvallan syntyä. Alueellisen hallinnan menetys on keskeinen merkki valtiollisen järjestelmän rapautumisesta..

Betzin mukaan tulevilla sisällissodilla on kaksi vaikutinta, joita hän kutsuu vektoreiksi. Ensimmäinen on etnisyys ja sitä vahvistava identiteettipolitiikka. Toinen on jälkinationalistisen koulutuksenMaailmankuva, jossa kansallisvaltiota ei pidetä legitiiminä yhteiskunnallisena kehyksenä vaan historiallisena jäänteenä. Ajattelutapa yleistyi länsimaiden humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä 1990-luvulta alkaen. saanut eliitti, joka on täysin vieraantunut kansallisvaltion ideasta ja sen asukkaiden todellisuudesta. Tämä epäsuhta hallitsijoiden ja hallittavien maailmankuvan välillä ruokkii konfliktia. Eliitti kuuluu siihen harvalukuisten joukkoonValta ilman riskiä johtaa vastuuttomuuteen. Jos päätöksentekijöillä ei ole henkilökohtaista riskiä sotien, talousromahdusten ja yhteiskunnallisen murrosten seurauksista, he toimivat huolimattomammin ja vieraantuvat seurauksista. Nassim Taleb, Skin in the Game: Hidden Asymmetries in Daily Life (2018), joka voi helposti siirtää elämänsä ja omaisuutensa muualle toisin kuin hallintoalamaiset.

Länsimaista 10–15 on kohonneen riskin maita, joissa väkivaltaisuuksien yltyminen hallitsemattomiksi on todennäköisintä. Yhdysvalloissa Trumpin voitto tarjoaa varaventtiilin, joka päästää hiukan höyryä koneesta. Konservatiivit voivat ainakin toistaiseksi kokea, että äänestämällä on mahdollista vaikuttaa järjestelmän sisällä. Tunne saattaa haihtua, kun byrokraattisen eliitin ylläpitämä sisäinen kitka tekee uudistukset tyhjiksi tai kun valta taas vaihtuu seuraavissa vaaleissa.

Unkarin, Tsekin ja Puolan kaltaiset Itä- ja Keski-Euroopan maat saivat Neuvostoliiton miehityksessä rokotuksen eliitin hulluimpia ideologisia ylilyöntejäTästä käytetään termiä ”elite overreach”. Se viittaa hallitsevan eliitin tavoitteisiin, joita suuri osa kansasta ei jaa. Tämä voi johtua ideologisesta kuplasta, akateemisesta maailmankuvasta tai globaalista verkottumisesta. Kun eliitti etääntyy kansan arjesta ja arvomaailmasta, se horjuttaa järjestelmän legitimiteettiä ja ruokkii kapinaliikehdintää. Michael Lind: The New Class War, Christopher Lasch: The Revolt of the Elites vastaan. Niinpä ne ovat vähemmän alttiita sisällissodalle kuin perinteinen länsi, jossa kansallisvaltion alasajo on edennyt pidemmälle.

Konflikti ilmenee aluksi taisteluna julkisesta tilasta ja kulttuurisesta ylivoimasta. Vieraat tunnukset ilmestyvät yhä useammin katukuvaan: liput, iskulauseet, symbolit ja jopa aseellisten ryhmien tunnukset haastavat valtion auktoriteetin. Aukiot ja kadut vallataan mielenosoituksilla ja joukkoesiintymisillä, joilla osoitetaan ryhmittymien voimaa ja läsnäoloa. Seksuaalista häirintää ja väkivallan uhkaa käytetään erityisesti naisten alistamiseen ja pelotteluun. Pyhiä paikkoja, muistomerkkejä ja kansallisia symboleita tuhotaan ja häpäistään tarkoituksellisesti. Viesti on selvä: vanha järjestys on murtumassa, eikä sen suoja ulotu enää kaikkialle.

Sodan kulku

Jatkuvan matalan intensiteetin häirinnänIlmiö, jossa toistuva kansalaistottelemattomuus, liikenteen estäminen tai julkisen tilan valtaus aiheuttaa hallintokoneistolle ylikuormitusta. Tavoitteena voi olla järjestelmän legitimiteetin rapauttaminen ilman suoraa väkivaltaa. ei tarvitse ylittää väkivallan kynnystä nakertaakseen yhteiskunnan perustuksia. Viranomaiset joutuvat tasapainoilemaan ilmaisunvapauden ja yleisen järjestyksen välillä, mikä estää tehokkaan puuttumisen. Kun väkijoukot kokoontuvat parin viikon välein ”osoittamaan mieltään”, lainvalvonta käy ylikuormittumisen takia mahdottomaksi. Tämä lisää turvattomuuden tunnetta ja epäluottamusta viranomaisiin.

Väkivaltaan turtuminen etenee asteittain, kun sen vakavuus ja esiintymistiheys kasvavat. Opettajien uhkailu, yksittäiset ryöstöt, puukotukset ja öiset ammuskelut eivät enää hätkähdytä kuten ennen. Ryhmittymät mittelevät voimiaan ensin toisiaan, sitten ympäröivää yhteiskuntaa vastaan. Järjestelmän kyvyttömyys ja haluttomuus puuttua etenkään etnisten ryhmien sisäisiin välienselvittelyihin ruokkii kulttuuria, jossa aggressiosta tulee tapa hankkia kunnioitusta.

Puuttumattomuus luo kasvualustan vakavammalle väkivallalle. Vähitellen totutaan siihen, että poliisi ei ehdi paikalle tai ei kykene selvittämään rikoksia. Kun pommeja ja tuhopolttoja käytetään viestintäkeinoina, kostonkierre ja reviirikiistat alkavat muistuttaa sotatilaa. Väkivaltaisuuksien yleistyessä ihmiset hakeutuvat turvallisiksi kokemilleen alueille. Väestö jakautuu entistä selvemmin etnisyyden ja poliittisen suuntautumisen mukaan.

Eri alueilla pätevät eri säännöt, ja kanssakäyminen ryhmien välillä vähenee. Puolisotilaallisia ryhmiä syntyy ensin epävirallisesti, sitten järjestäytyneemmin. Aseiden hallussapito yleistyy ja turvatoimista tulee osa arkea. Kehitys ruokkii epäluuloa ja valmistaa pohjaa organisoidulle väkivallalle ja alueiden hallinnastaRichard Norton on kehittänyt käsitteen ”feral city” kuvaamaan aluetta, josta valtio on menettänyt otteensa. Viranomaiset eivät enää pysty ylläpitämään turvallisuutta ja palveluita. Näissä kaupungeissa rikollis- tai sissiryhmät korvaavat normaalisti yhteiskunnalle kuuluvia toimintoja. käytävälle kamppailulle.

Metropolit koetaan jo valmiiksi ympäröivästä alueesta erillisiksi resursseja syöviksi vieraiksi elementeiksi. Niille elintärkeää infrastruktuuria vastaan aletaan tehdä hyökkäyksiä. Kun sähkön, lämmön, veden ja ruoan jakelu toimii epäluotettavasti, monet joutuvat siirtymään pois kaupungeista. Kotinsa jättäneet ihmiset on helpompi värvätä paikallisiin joukkoihin, mikä lisää radikalisoitumista. Hyökkäykset esimerkiksi tuomareita ja muita julkisuuden henkilöitä vastaan yleistyvät. Poliitikot saavat olla enimmäkseen rauhassa, koska heillä on turvamiehet ja koska heidän tekemisillään ei ole juurikaan vaikutusta tapahtumien kulkuun.

Sisällissodissa käytettävän väkivallan skaala on laaja, mutta todennäköisesti se muistuttaa enemmän Pohjois-Irlannin levottomuuksia kuin esimerkiksi Suomen reilut sata vuotta sitten käymää edellistä sisällissotaa isoine taisteluineen. Vaikka väkivaltaisuudet pysyisivät Pohjois-Irlannin matalalla tasollaToinen vertailukohta on Etelä-Amerikan ”likaiset sodat” (esim. Argentiinassa ja Chilessä). Niissäkin väkilukuun suhteutettu uhrimäärä jäi verrattain alhaiseksi, mutta terrorin vaikutus yhteiskuntaan oli murskaava. Kuten Pohjois-Irlannissa, sosiaalisen järjestyksen järkyttämiseen ei tarvittu massiivista väkivallan aaltoa., kuolonuhreja olisi Suomen väkilukuun suhteutettuna 13 000 ja Länsi-Euroopan tasolla yli miljoona. Lisäksi taloudelliset ja muuttoliikkeen aiheuttamat sosiaaliset menetykset olisivat valtavat.

Viime hetken väistöliike

Betz pitää lännen sisällissotia väistämättöminä. Käännekohta, jossa väkivaltaisuuksilta voitaisiin välttyä tavanomaisilla poliittisilla keinoilla, on jo ohitettu. Olemme tilanteessa, jossa yksittäisen ongelman korjaaminen lisää toisten ongelmien vakavuutta. Jäljellä on vain sodan tuhoisuuden rajoittaminen.

Sisällissodat ovat usein pitkäkestoisempia kuin ulkoiset konfliktit, koska mikään osapuoli ei saavuta sotilaallista voittoa. Pitkittyminen lisää konfliktin tuhoisuutta. Niinpä parasta on miettiä keinoja, joilla vihollisuuksien ajallinen kesto saadaan rajattua mahdollisimman lyhyeksi. Vaikeaksi tämän tekee se, että emme halua käydä julkista keskustelua tilanteesta, johon olemme itsemme ajaneet. Ilman johtajuutta ajelehdimme tahdottomina kohti lähenevää vesiputousta.

Tietysti toivon Betzin ja muiden mainitsemieni asiantuntijoiden erehtyneen. Ehkä jotain on vielä tehtävissä sotien välttämiseksi. Yhteiskunnillemme ominaisen toiveajattelun ja silmien ummistamisen vaikutuksen tiedän kuitenkin varmuudella. Todellisuudella on piintynyt tapa olla välittämättä toiveistamme ja mielipiteistämme. Se jatkaa tapahtumistaan uskoimmepa siihen tai emmeTodellisuutta voi pakoilla, mutta pakoilun seurauksilta ei voi välttyä – Ayn Rand.

Jos Betz on oikeassa, toivottavasti osaamme navigoida karikkopaikat niin, ettei aikaamme parhaiten ilmentävä musiikki olisi valistuksen joutsenlaulu ja jotta sitä ei kuvattaisi näillä sanoilla:

Paljon siitä, mikä ennen oli, on kadonnut, sillä enää ei ole ketään elossa, joka muistaisi sen.