Trump vallan arkkityyppien synteesinä

Trumpin poliittisen ajattelun esikuvat

Donald Trumpin magalomania ei mahdu perinteiseen muottiin. Hänen poliittinen johtajuutensa ei ole vain hallinnollista tai ideologista – se on performatiivista, psykologista ja symbolisesti ladattua. Tarkastelen tässä artikkelissa hänen tyyliään arkkityyppien kautta, joista voimme muodostaa historiallisten vallankäytön hahmojen dramaturgisen synteesin. Hallinnan, manipuloinnin ja spektaakkelin mallit näyttäytyvät eri aikoina yllättävän samanlaisina.

Trumpin johtamistyyli yhdistelee demagogiaa, itsevaltiutta, populismia ja traagisia hahmoja teatraaliseksi vallan ilmentymäksi, jossa esiintyy kolme keskeistä arkkityyppiä: instituution rakentaja (FDR), vainoharhainen kontrolloija (Nixon) ja kaaoksen näyttelijä (Hamlet). Yhtymäkohtia voi nähdä myös muihin historiallisiin hahmoihin.

Tahtipuikon heiluttaja – FDR:n perintö

Trump on omaksunut Franklin D. Rooseveltiltä tempon käyttämisen tilanteen hallintakeinona. FDR aloitti kautensa ”sadan päivän hyökkäyksellä”. Hän rikkoi pelisääntöjä ja ylitti monesti toimivaltuutensa. Näin tehdessään hän kasvatti presidentin valtaa. Myös Trump käyttää Shock and Awe -strategiaa nopeatahtisilla asetuksilla, puhdistuksilla ja harkituilla konflikteilla. Hyökkäävä käytös ja aloitteen pitäminen itsellä on vallankäyttöä. FDR käytti ”salamasotaa” kriisin keskellä järjestelmän rakentamiseen. Trumpilla ei ole kriisiä ratkaistavana, joten hän luo sellaisia hajottaakseen järjestelmän. Metodi on sama, tarkoitus päinvastainen.

Epäluulo valtajärjestelmän ytimessä – Nixon-kerrostuma

Nixonin lojaaliuteen perustuva hallintomalli ja institutionaalinen vainoharha toistuvat Trumpissa. Trump ei näe valtionhallintoa neutraalina koneistona, vaan vihollisalueena, joka on solutettava ja miehitettävä uskollisilla kätyreillä. Nixon veteli naruista varjoissa – Trump tekee siitä mediasirkusta. Nixon kuiskasi, Trump mesoaa. Perusmekanismi on silti sama: kontrollointi henkilökohtaisen lojaaliuden avulla.

Kaaoksen näyttelijä – Hamletin heijastus

Vaikka Hamlet on fiktiivinen hahmo, hän tarjoaa dramaturgisen avaimen. Hamlet rikkoi hovin järjestyksen teeskentelemällä hullua. Trump tuhoaa järjestyksen liioittelemalla arvaamatonta puoltaan ja dominoimalla muita. Hamlet oli institutionaalisen järjestyksen häirikkö ja Trump on tämän some-versio. Vastustajat eivät ehdi järjestäytyä toimintaan, koska näyttämö muuttuu jatkuvasti.

Arkaaiset kaiut – historiallisten valtatyyppien jäänteet

Trumpin tyylissä näkyvät myös vanhemmat esikuvat: Ateenan demagogi Kleon, roomalainen populisti Gaius Gracchus, henkilökultin luonut Julius Caesar, kansansuosioon perustuvaan imperialismiin nojannut Napoleon III. Trump ilmentää näitä vallan arkkityyppejä uudessa muodossa.

Uudempana kerrostumana mainittakoon Berlusconi, jolta Trump on omaksunut tavan käyttää mediahuomiota. Putinilta opittua on järjestelmällinen valheiden viljely. Keskenään ristiriitaisten väitteiden ja vaatimusten esittäminen ylikuormittaa kuulijat niin, että he luopuvat yrityksistä ymmärtää, mistä on kyse.

Vaikka tämä on hulluutta, siinä on silti järkeä

Trumpin presidenttiys ei perustu poliittiseen ohjelmajulistukseen. Se on myyttinen näytelmä – piste, jossa institutionaalinen rytmi, vainoharhainen kontrolli ja kaoottinen näytös sulautuvat vallan singulariteetiksi. Hänen valtansa ei kumpua ideologisesta johdonmukaisuudesta vaan arkkityyppisestä resonanssista. Hän on historiallisesti latautuneiden symbolien orkesteria johtava koreografi. Yleisö ei halua ennalta arvattavia puheita, vaan yllättäviä juonenkäänteitä, draamaa, liikettä, eleitä ja meteliä. Ja näitä Trump tarjoaa yllin kyllin. Trump ei ole tavallinen poliitikko – hän on digitaalisten valtarakenteiden amfiteatterissa huseeraava myyttinen sähikäinen.

Heittääkö vai eikö heittää arpa, siinä pulma

Amerikan perustuslaki on kestänyt useita aiempia hyökkäyksiä. Jossain kuitenkin virtaa Rubikon-joki, jonka ylittäminen johtaa autokratiaan. Sellainen voisi olla kansalliskaartin tai jopa armeijan käyttäminen itse luodun kaaoksen aiheuttamien levottomuuksien taltuttamiseen.

Capitolin valtauksen yhteydessä Trumpin lietsomat joukot ylittivät joen, mutta Trump itse jäi rannalle huutamaan perään. Trump oli tuona hetkenä puheitaan pienempi Hamlet saadessaan muut toimimaan puolestaan. Yleisemmin hän on pikemminkin käänteis-Hamlet, jonka toiminta tukahduttaa ajattelun ja jota ei kiinnosta totuus vaan valta. Kun Trump puhuu, maailma ei ole enää varma itsestään.